Unelma NC - 13 part 1

Aihe: Unelma NC - 13 part 1 Ke Syys 16, 2009 11:21 pm

Aihe: Rakkaus/Fantasia
Kirjailija: Admin
Hahmot OMISTAA: Admin
Ikä raja: 13
Nimi: Unelma
Muuta: Tuo nimi ei oikein innosta minua, joten toivon parempia ehdotuksia sille XD
________________________________________________________________________

Alku
Olen persoona joka ottaa helposti vaikutteita ympäristöstänsä – tässä tapauksessa mielikuvitusestani. Elän melko tavalla yksin, en omasta tahdostani, mutta kuitenkin.Koska minulla ei ole ystäviä, olen luonut mielikuvitus armeijan. Joskus onnistun kuvitteleemaan niin innostavia haaveita,jotka minun on pakko päästä kijoittamaan ylös. Aivan kuten tämä tarina.

Mikään tässä tarinassa ei viittaa omaani eikä kenenkään muun elämään.

I luku

joskus kauan sitten oli maailma jossa nainenkin pystyi elämään rauhassa. Se oli maailma, jossa naisia kunniotettiin. Siinä maailmassa oli paljon kirsikkapuita ja upeita metsiä. Osa niistä on vielä tässäkin ajassa. Mutta sitten tapahtui jotain, mitä ei olisi pitänyt tapahtua. Paha pääsi valloileen ja maailmojen ensimmäinen sota käytiin.
Siinä sodassa muuttui paljon ja uudesta tuli vanhaa, tavat unohdettiin, tuli rikokset ja sortaminen. Lopulta hyvä voitti sodan, mutta muuttuneet asiat eivät koskaan palanneet normaaleiksi. Paha jätettiin elämään ja se kyti niin ihmisten,velhojen ja kääpiöden sydänmissä.

Nyt on naisten kunniotus mennyt ja heistä on tehty keittiöorjia. Heitä myydään Timanteista, rubiineista ja smaragdeista. Kun tytär täyttää 13 on hänen elämänsä sinetöity. Olen haltia, mutta ihmiset ovat kasvattaneet minut. Ennen kuin surkea matkamme alkoi, meillä oli unelma. Päästä takaisin omiemme luokse. Vain Naiset kunniottavat enää toisiaan. Minä ja ystäväni halusimme toisin. Meistä ei tulisi koskaan keittiö orjia.

Oli huhtikuinen iltapävä kun kävelin pitkin varjoisia katuja. Se oli ainoa keino välttää miehet. Aina tosin reitti ei toiminut. Nytkin erään kujan päässä oli mies joukkio, ja jossa näin veljeni. Niin tyypillistä häntä. Onnekseni jokainen heistä vilkuili jotain hyvän näköistä naista torilla ja eivät huomanneet kun puikahdin heidän välistään. Huomaamattomuuden taidon olin oppinut eräänä sumuisena päivänä kuusi vuotta aikaisemmin, jolloin kaupungin muurin vartiat olivat saaneet käskyn kreivi von cihumanilta, että yksikään kaupungin nainen ei saisi poistua sinä päivänä muurien ulkopuolelle, jossa sijaitsivat ruuan ja ravinnon lähteet, ja josta naiset hakivat ruoka tarpeet koko perheelle, jotta yksikään Hänen tulevat morsmaikkunsa eivät karkaisi. Muurien ulkopuolella ei ollut näet mitäään estoa pakenemiseen hevosten kanssa, mitä nyt muutama kiertelevä vartia jalkapatikassa. Jos silloin en onnsitunut paeta muurien toiselle puolelle hakemaan ruokaa äidilleni, olisimme nähneet sen päivän nälkää.

Ikäväkseni pysähdyin eräälle erittäin vaalea ihoisen miehen pitämälle kojulle joka myi erillaisia tikareita ja muita terä aseita. Mies katsoi minua hyvin pitkään, kun nostin miettivän näköisenä pieni kokoista tikaria kahdella sormella, kuten täällä päin oli tapana. Kohotin katseeni mieheen ja kurtistin kulmiani ja laskin tikarin alas juuri sopivasti kun veljeni tuli viereeni ivailemaan* ”Kenet meinasit murhata tuolla tikarilla?” hän ilveili minulle vilkaisten nopeasti myyjää joka selosti juuri juurta jaksain jollekkin erittäin hankalalle asiakkaalle haltiaksi. ”Ajattelin ensin isää, mutta nyt kun olet siinä, voisinkin pistää sinua tällä.” sanoin irvistäen veljelleni joka nuolaisi huuliaan ja pidätteli naurua. Kauaa onneksi ei hän viipynyt vaan riensi ystäviensä luokse mitä pikimiten samallakun katselin haltia miestä ilmeisesti kielitaidotonta asiakasta. Se ei ollut mikään ihme, että toinen ei ymmärtänyt toisen puhetta kun kovin harva osasi haltiakieltä, se kun katsottiin häpeälliseksi.

”Mutta hyvä kauppias, enhän minä voi millään ostaa miekkaa jossa on rubiineja. Sehän varastetaan!” Huudahti asiakas ja katsoi myyjää halveksuvasti. Myyjä huokaisi ja yritti elehtiä sanottavaansa. ”Hän ei tarkoita rubiineja.” sanoin hyvin nopeasti kääntäen ´nyt molempien huomion itseeni täysin. ”Hän puhuu hinnasta.”
jatkoin samalla kun miespuolinen asiakas asteli luoskeni halveksiva ilme kasvoillaan tuijottaen minua silmiin. Myyjä kiersi kojun sisällä miedän puoleiselle tiskille siihen nojautuen ja katsellen tarkkana. ”Kuka sinulta kysyi, tyttö?” Kysyi mies ja heristi minulle sormeaansa. ”Kun sinusta tulee keittiö orja, saat tuta että herra kreivi von cihumanin kenraalikuvernöörille ei puhuta ilman lupaa!” Mies läpsäisi minua vasten kasvoja, kääntyen ympäri ja poistuen ostamatta mitään. Tuijotin murhaavasti miehen perään ja irvistin. ”kreivi von cihuman.” sanoin, ja sylkäisin kauas itsestäni. ” mitä minä hänestä? Pah! Sanon minä.” tuhahdin ja käännyin ympäri katsomaan myyjää, joka ojensi kostutettua paperia minulle. Tuijotin hetken suu auki haltia miestä ennen kuin painoin paperin kiireesti poskelleni. ”Älä sinä hänestä välittä tyttöseni.” sanoi mies minulle, yrittämättä elehtiä tai edes sujauttamatta ihmiskielen sanoja joukkoon haltiaksi. Kai hän kuvitteli että osaisin tulkata sen itselleni sopivalla tavalla.”miksi välittäisin?” kysyin omalla kielelläni hiukan hymyillen miehelle. Päällisin puolin pidin ystävällisen eleen tehneestä miehestä, mikä oli hyvin harvinaista.Haltian alakaessa purkaa tavaroitaan minä jatkoin matkaani omituinen tunne sydämessäni. Olin takuu varma, että meidän tiemme vielä kohtaisivat, hyvässä tai pahassa.

Kannoin isoa korillista hedelmiä kotiin kun lopulta palasin alimpaan hornaan, eli kotiini. Jalkani kopisivat vasten kivetystä ja muutama mies kohotti katseensa minua kohti. Kasvatti äitini seisoi jo pienellä 'kuistilla' odottamassaminua ja hymyili autuaasti kun saavuintämän luo.* ” minun iso tyttäreni..” *hän kuiskasi samalla kun otti hedelmä korin ja poistui takakautta keittiöönsä. Huokaisin ja astuin sisään taloon. Sen seiniä reunustivat useat eri maalaukset perheen päästä, 'isästä'. Heti oikealla puolella sijaitsi hänen työ huoneensa, ja sen ovi, mikä ei yleensä ollut kiinni, oli haalistunut. Nyt ovi oli suljettu, ja sen takaa kuului hiljaista puhetta. Minua ei kiinnostanut kuunella salaa hänen puheitaan mutta veljeni ilme muistui mieleeni.

Hetken epäröityäni painoin korvani oveen ja jäin kuuntelemaan. Kuulemani mukaan oli vieras saapunut äskettäin sillä meneillään oli kosolti muodollisuuksia. ”Hyvää iltaa teidän arvoisuutenne, Kreivi, toivotan teidät tervetul..” nimi oli niin järkytys että olin vähällä kirkua ääneen. Tämän siitä saa kun salakuuntelee, vai mitä?” huomatin itselleni ajatuksissani ja jatkoin kuuntelemista. ” Muodollisuudet sikseen. Tulin puhumaan veloistanne, Friktik.” Perheemme oli korvia myöten veloissa. Se ei ollut mitenkään ihme, kun ajatteli miten paljon hänen työ huoneensa sisustus oli vienyt varoja.. ja velkojen korot olivat jo kivunneet huippu lukemiin. ”Jaa.. tuota.. noin... oikeastaan..” Friktik änkytti ja kuvittelin kuinka hänen naamansa punehtui punehtumistaan. ”Uskoakseni olen saanut ymmärtää että tyttäresi täyttää pian kolmetoista?” Jatkoi Cihuman painostamistansa. Koska mitään vastatusta ei kuulunut, oli Friktikin nyökätä vaisusti. ” Ajattelin ojentaa auttavan käteni. Tarjoan hänestä neljä smaragdia.” irvistin neljäsmaragdia riittäisi kuittamaan velkamme, mutta en halunnut joutua Hänen valtaansa. Ja sitä paitsi, jos joutuisin, menettäisin sen vähänkin vapauden jonka omistin. ”neljä ja puoli.” Kuului Friktikin ääni.

En halunnut kuulla enempää vaan syöksyin takaisin pimenevään yöhön. Juoksin useita katuja pitkin, puikkelehdin kujien läpi itkun tuhruisin silmin. En nähnyt kunolla joten olin törmätä kahteen muuhun tytöön jotka tunnistin lopulta Debiksi ja Deniaksi.

Debi ja Denia olivat siraruksia jothin olin kauan sitten tutustunut. Heidän taustansa olivat melko tavalla saman tapaiset kuin omani, mutta he olivat koko ajan tienneet olevansa muuta kuin heille oli väitetty. Ilman heitä kuvittelisin olevani vain harvinaisen kaunis ja hyvä kuntoinen kolmetoista vuotias ihmis tyttö. En osaisi edes haltia kieltä ilman heitä.

Aloin vapisemaan hillittömästi heidät nähdessäni. Tunsin Debin kädet hartiollani ja Denian kostean posken olkapäälläni. ”He aikovat tehdä Sen.” kuiskasi debi kauhuissaan minulle. Pyyhkäisin oikealla kädelläni kyyneleet silmistäni. Tiesin mitä tuleman piti. En halunnut joutua samanlaiseksi kuin äiti, tai muut kaupungin naiset. ”Minut myytiin neljästäja puolesta smaragdista. Cihumanille.” *huokaisin ja sylkäisin olkani ylitse. Denia nyyhkytti olkapäätäni vasten yhä ja kuulin epä selvää mutinaa: ” Meidät molemmat rubiista. Cihumanille.” Debi sylkäisi vuorostaan olkansa yli. Hetken päästä Debikin tuli halaamaan minua. Kukaan ei päästänyt irti toisistaan kymmeneen minuuttiin. Sinä aikana me kaikki mietimme tulevaa tulevaisuuttamme miesten orjina. Denia nyyhkytti koko ajan olkapäähäni, Debi tuijotti jonnekkin kauas silmät haaleina ja kasvot kalpeina. Itse en tiennyt miltä näytin, mutta sisälläni syttyi äkkiä – kuin salama kirkaalta taivaalta – pieni toivon liekki. Meistä ei tulisi orjia miehille. Ei kenellekkään, ei nyt eikä myöhemmin.

”Minä en aio orjaksi. Minä pakenen!” sanoin äkkiä hyvin nopeasti. Denia lopetti äkisti nyyhkyttämisen ja heilautti päänsä taaksepäin niin että näki kasvoni.. turtuus pakeni kehostani ja sen täytti adrenaliini. ”milloin?” Denia kysyi hiljaa minulta. Katsoin häneen päin ja hengitin syvään. ”Nyt heti.” siirsin katseeni Debiin jonka silmiin syttyi valkoinen innostuksen tuli. Denian silmät loistivat. ”Me tulemme mukaan.”

II Luku

Yö oli pimeimillänsä kun lähdin kiipeämään hiljaisuuden ympäröimänä ruusu köynnäksiä pitkin kohti huoneeni avonaista ikkunaa. Päivällä huoneessa oli tuskallisen kuuma, ilalla jäädyttävän kylmä. Ei minulta mennyt kauaankaan kun olin jo kavunnut ikkunalaudan ylitse huoneeseeni. Kuului hiljainen tömähdys jalkojeni koskettaessa lattiaa. Tiesin tasan tarkkana mitä minun kanatti ottaa mukaani, ja aikaa ei ollut paljon. Tämän talon seinät olivat kuin paperia ja pienimmätkin kovat äänet kuuluivat ympäri taloa. Kiirehdin kohti vaatekaappia.matkalla sieppasin sänkyni alta nahkapussin johon tungin muutamia vaatteita, enimmäkseen lämpimiä mutta pieneen tilaan meneviä viittoja. Käännyin äkkiä katsomaan ympärilleni huoneessani.
Katselin muutaman sekunnin sen tavaroita. Kapeaa sänkyä, peiliä, kirjoitus pöytää ja ikkunan karmeja. Kävelin kirjoitus pöydän luokse. Avasin sen ylimmän laatikon ja pengoin sitä hetken kunnes löysin etsimäni. Pienen, kapea mutta hyvin kätevän ja käteen sopivan tikarin. Kiinnitin sen vyötärölleni. Sitten kiepautin nahkapussin ranteeni ympärilleni ja lähdin hiipimään kohti keittiötä. Tunsin itseni varkakasi tai vanki karkuriksi. Keittiössä täytin nahkapussin täyteen leipää jonka käärin paperiin. Sitten otin nahkaleilin johon valutin hitaasti vettä. Sitten sidoin myös leilin ja nahkapussin vyötärölleni. Kiirehdin eteiseen. Nappasin naulasta mustan hupullisen viitan jonka olin tehnyt itse äitini opastamana. Pysähdyin vielä hetkeksi miettimäänmitä olin unohtanut. Hetken harkinnan jälkeen murtauduin isäni työ huoneeseen jossa säilytettiin kaikkia varojamme. Tietysti ne olivat lukitussa kaapissa, mutta sellaista lukkoa ei ollutkaan jota en olisi saanut auki. Hetken tiirikoinnin jälkeen otin esiin kolme erikokoista nahkapussia.
Avasin niistä jokaisen ja tarkastijn sisällön. Sekoitin kustakin jonkin verran yhteen pussiin. Äkkiä tajusin että ylä puolella sijaitsevassa huoneesta kuului askelia jotka kiirehtivät kohti portaita. Kiireessä kaadoin öljylampun. En jäänyt murehtimaan sitä. Syöksyin ikkunalle, jonka väänsin auki. Katsoin alas, ja puristin silmäni kiinni. Pudotus oli pidempi kuin muistinkaan. Enää minulla ei ollut mahdollisuuksia. Kuulin kuinka oven kahva kääntyi alas samalla hetkelläkun hyppäsin ikkunasta alas.
Maahan tulessani kierin varjoihin pitkin katukivitystä juuri sopivasti kun ikkunan piirtyi isäni hahmo. Kynttilä valaisi tämän kasvoja ja ne kuvasti julmuutta. En jäänyt odottamaan vaan lähdin juoksemaaan nopeasti pitkinkujia pukien samalla viitan ylleni. Pysähdyin odottamaan muurin luokse ystäviäni. Kun heitä ei alkanut kuulua ajallaan nostin hupun päähäni ja aloin hermostua. Yö vartia kiertäisi pian tätä kautta ja lukitsisi ovet. Kuulin yö vartian askeleet ennen kuin havaitsin Denian ja Debin taluttavan kolmea hevosta luoksemme.
Ne kaikki olivat valkoisia. Me kaikki hymyilimme hetken ennen kuin nousimme hevosten selkään ja ratsastimme tiehemme yö vartian nenän edestä juuri kun hän oli sulkemassa kaupungin muurin porttia. Kuulimme takanamme loksauksen kun portit lukittuivat. Minun teki mieli kirkua. Mustat viitat hulmuivat perässämme ja valkoiset hevoset hohtivat yön pimeyttä vasten. Muurilla muutama vartia osoitteli meitä, mutta me emme sitä huomanneet. ”Sanansaattajiako?” Kyselivät muurin vartiat samalla kun me katosimme näköpiirin taa.

Me ratsastimme läpi yön takaa-ajajien pelossa. Vähän väliä joku meistä vilkuili taakseen ja huokaisi. Karkumatkan alussa olimme ratsastaneet kovaa vauhtia kohti kaukana siintävää metsää. Nyt kun olimme muutaman kymmenen peninkulman päässä ja aamu sarasti, aloimme uupua. Hevoset jatkoivat eteenpäin meitä selässään kantaen. Aamun valjettua minä huokaisin. Matkamme ensimmäinen yö oli kulunut ilman sen suurempia välikohtauksia. Avasin nahkapussin jonka olin vyötäisilleni sitonut ja kaivoin sieltä kolme leivän palasta. Tungin yhden suuhuni, ja toiset kaksi heitin ystävilleni. Kun matkan kolmas päivä oli aluillansa, me saimme ensimmäisen varoituksen mahdollisista etsijöistä. Satuimme kaikki katsomaan samalla hetkellä kauas takana siintävään muurattuun kaupunkiin. Oli kuin useita ratsumiehiä, emmekä me tienneet kuin monta heitä oli, olisi kiitänyt eteenpäin. Silloin me lisäsimme omaa vauhtiamme ja viidennen päivän sarastaessa me saavuimme synkän metsän laidalle. Kukaan kaupungin metsästäjistä ei ikinä käynyt täällä puolella metsää, sillä väitettiin että se oli myystiikan tyyssija. Jotkin tarut kertoivat haltioista.
”Mitä nyt?” Kysyi Denia. Debi ja minä katsoimme toisiamme. Oli olemassa vain kolme vaihtoehtoa. Joko me menisimme metsään ja toivoisimme että tarut ja huhut antaisivat heille miettimis aikaa. Toisena vaihtoehtona olisi että koittaisimme mennä kiertäen toiselle puolelle. Joskin vaarana olisi, että jäisimme kiinni. Tai voisimme luovuttaa ja odottaa pirun paluuta. Se idea oli jo pois suljettu enne kuin ehdin ajatella sen loppuun. ”Ehkä he eivät seuraa meitä tuonne.” sanoin ja koitin kannustaa hevoseni kohti metsää, mutta se vikuroi eikä suostunut astumaan askeltakaan enää. Huokaisin rajusti. ”Näyttää siltä, että joudumme jatkamaan jalkaisin” aloitin ja laskeuduin alas hevosen selästä ottaen mukaani vain kaiken tarvittavan.

”Mutta sittenhän he saavat meidät kiinni” Debi sanoi seisoin hetken hiljaa ja mietin erilaisia mahdollisuuksia. ”Jos nämä eivät suostu astumaan sinne, tuskin nekään.” sen sanottuani henkäisin syvään pari kertaa ja läimäytin hevosta lautasille. pian Debin ja Denian hevosetkin laukkasivat tiehensä. Hetken tuijotimme niiden jälkeen, jonka jälkeen käännyimme kohti metsää. Ei mennyt kauaakaan kun jo sen kostea ilma täytti keuhkomme. Se liimasi vaatteet ja hiukset ihoomme. Tuntui kuin siellä oleva ilma koittaisi kuristaa meidät. Jostain saattoi kuulia rasahdus ja vilkas mielikuvirtukseni sai siitä lisää inspiraatiota. Päivän olessa puolillaan huomasimme tiheyden ja painostavan ilman jäävän taka-alalle. Me huomasimme seisovamme runsaassa aunringon paisteessa keskellä mänty- ja koivu metsää. Huomasin olevani hyvin väsynyt ja jokainen liike teki kipeää. Istahdin kostealle ruoho mättääle lepäämään. Denia asettui vahtiin samalla kun Debi sulki silmänsä. En minäkään voinut vastustaa unen tuomia iloja vaan suljin myös silmäni.

Heräsin vasta ilalla jolloin Debi oli jo vahdissa. ”Kauanko nukuin?” Kysyin hiljaa. En tiennyt msitä äänen tasoni johtui mutta se tuntui sillä hetkellä turvalliselta. ”Muutaman tunnin.” Debi vastasi yhtä hiljaa. Sitten se kuului. Rasahdus, jota seurasi pitkä hiljaisuus. Denian silmät revähtivät auki. En uskonut että tuo oli oikeasti nukkunut silmällistäkään. En kyennyt liikahtamaankaan, eikä liiemmin debi, tai deniakaan pitänyt minkäälaista ääntä. Mikä se ikinä sitten olikin, se tai ne lähenivät. Pian he olivat niin lähellä ettäme ssatoimme kuulla heidän puheensa. Kreivin kaartilaiset olivat lähellä. Se sai meihin liikettä kuin hiiriin. Kokosimme kaikessa hädässä tavaramme ja lähdimme pinkomaan pitkin metsää varoen tekemästä liikaa ääntä. Kaartilaiset saapuivat paikalle juuri kun me juoskimme täyttä päätä kohti jokea. Sen ylitse ei mennyt siltaa, mutta sen yli oli kaatunut puu. Kaartilaiset huusivat ja lähtivät takaa ajoon heti huomattuaansa meidät.
Joen ylitettyämme jatkoimme juoksemista edes vilkaisematta taaksemme. Äkkiä Denia pysähtyi. ”Denia? Mitä nyt?” Denia osoitti vapisevin käsin eteemme, ja tasujin varsin hyvin mitä nyt. ”Umpikuja. Mahtavaa.” kähisin. Siinä se nyt oli. Niin hienon karkumatkan huippu me kaikki käperryimme toisamme vasten ja litistimme selkämme jyrkkää kallion seinämää vasten samallakun kaartilaiset tulivat lähemmäs. Debi nyyhkäisi. Sitten yhtä äkkiä he kiljaisivat. Ylitsemme oli pyyhkäissyt kolme varjoa. Minulta meni hetki tajuta, että varjot aiheuttivat kolme haltiaa. Mies puolisia.
Kaartilaiset kaatuivat yksitellen, kunnes heitä ei enää ollut tai olivat pötkineet pakoon. Minä tuijotin suu rakosellaan haltioita. Nämä eivät aivan heti ympäri kääntyneet mutta aivan liian pian. Ja he katsoivat arviovasti katseellansa meitä. Keskimmäinen poika, oli tarkka nälöinen ja psiti huomioon pienen tikarini ja virnisti.
”riisuuduppas terä aseista, tyttö.” Irvistin tuolle. Mitä väliä sillä olisi oliko minulla tikari, jos heillä oli ylivoima? Nakaksin sen kuitenkin äkkiä maahan. Nuolet eivät näyttäneet kovin ystävällisiltä, joita he pitivät jousillansa. Tunsin Denian hennon vapinan olkapäätäni vasten. Pojat vilkiaisvat toisiansa kulmiansa kohottaen. He kävelivät luoskemme nopeasti samallakun kaukaa kantaitui koirien haukuntaa. Me kaikki vedimme syvää henkeä ja tuijotimme äänen suuntaan. Haltiat siirsivät aseensa taka alalle ja nappasivat meitä ranteista kiinni ja lähtivät raahaamaan yläs kalliolle. Yhdessä vaiheessa heidän oli pakko päästää meistä irti, mutta he tarkkailivat meitä koko ajan. Minä menin ensimäisenä, ja takanani tuli se tarkka näköinen poika. Muut tulivat perässä. Pojat pitivät meidän kovassa kiireessä ja kun sitten hän tönäisi minua ylemmäs kun olin jäänyt etsimään tukevaa jalan sijaa, menetin tasapainoni. Kirkaisin verta hyytävästi ja liusuin alas pitkin kalliota. Tunsin sen raapivanm ihoni rikki, ja odotin kauhuissani maata, mutta tunsinkinkin kuinka joku tarkertui minuun hetken kuluttua. Emme olleet tippuneet kuin muutaman metrin. Avasin silmäni ja katsoin suoraan häkelyttävän sinisiin silmiin.

Kun sitten lopulta pääsimme ylös jyrkänteelle me menimme pieneen luolaan josa oli melko ahdasta. Koitin tarkistaa minne akikkialle olin saanut haavoja jaikävikseni huomasin vuotavani verta paljolti. Molemmat käteni olivat aivan naarmuissa ja polveni kivistivät. Aijoin juuri avata nahkapussini mutta haltiat olivat minua nopeampia. Enne kuin oikein tajusinkaan, he olivat jo sitoneet haavani. Tuijotin heitä hetkisen suu rakosellaan mutta he eivät edes vilkaisetkaan minuun. Kun sitten pojat asettuivat rennosti lulan suu aukolle lepäämään, käännyin ystäviäni kohti, mutta en nähnyt heitä. Katseeni kiersi luolassa etsien heitä, mutta ne ne löysivöt vain haltia pojat suu mutrussa. ”Missä Debi ja Denia ovat?” kysyin. äkkiä pisin heistä käänsi myrtyneen katseesan minuun samalla kun ponkaisin ylös.
Kukaan ei heistä ilmeisesti suostunut avaamaan suutansa ennen kuin onnistuin hermostukseltani kähisemään saman haltiaksi. ”He jäivät.. kiinni.” Sanoi lyhyin pojista. Vinkaisin ja yritin rynniä poikien ohitse. Kukaan heistä ei kuitenkaan suostunut siirtymään. ”jos menet, he saavat sinutkin.” pisin heistä sanoi.
”Kuka välitää! He ovat..” puhisin ja yritin yhä työntyä heisän välistään. ”Ystäviäni!”
rähisin. Tunsin haltia kädet olkapäilläni, jotka vetivät minut kauemmaksi luolan suu aukosta. Seuraavaksi tajusin vapisevani hillittömästi, kunnes jokin kietoi kätensä kaulani ympäri.
”ei sille nyt vain voi mitään.” kuiskasi hiljainen ääni korvani juuresta.Muut kaksi poikaa murensivat itselleen palaset jotain leipää syödäkseen. Istahdin turtana luolan lattialle jääden tuijottamaan eteeni. Me olimme luvanneet toisillemme että emme jättäisi toisiamme pulaan. Rikoin nyt siis lupaustani. Ei mennyt kauaakaan kun pojat, tosin ulkoisesti tulivat luokseni. Minua lohduttanut hyypiö kyykistyi tasolleni. ” Olen
Fikio. Voit kutsua ihan vain Fiksi. He ovat veljiäni, Asve ja Himës.”
nyt myös Asve kyykistyi tasolleni samalla kun Fik heidät esitteli. Kurtistin kulmiani. Mistä tämä ystävällisyys? ”Jade.” sanoin tylsistyneenä. Kerrottuansa että me – ja huomasin sanan painon meidän kohdalla – jatkaisimme matkaa heti aamulla kohti – hänen mukaansa paratiisia, minun mielestäni helvettiä – haltia kaupunkeja, väitettyänsä ensin että siellä olisin turvassa Cihumanilta – sylkäisin olkani ylitse tuon lausuessa hänen nimensä. - joka jahtasi minua. Minulle se oli yksi ja sama, jäisinkö kiinni, vai en. Enää sillä ei ollut niin paljon väliä. Illan pimettyä ja poikien nukkamaan käytyä mietin yhää Deniaa ja tämän voimakas luontoista sisarta. Vartiat kulkisivat hitaasti eteenpäin kohti Cihumania, mutta kuitenkin meillä oli jo päivän ero. Olin siitä varma. Olisin ollut jo jahtaamassa heitä, jos Asve ja himës eivät olisi estäneet minua aikaisemmin. Kellon lähestyessä varmasti kahtatoista, sain äkillisen, hölmön ja luultavasti ja takuu varmasti viimeisen tekoni maailmassa vapaana ja villinä suunnitelman muodostumaan ahtaaseen päähäni. Hymyilin itsekseni ja nousin hiljaa istumaan. Luolassa ei kuulunut muita ääniä kuin hiljainen tuhina. Vähin äänin nousin ylös minulle pedatulta makuupaikalta ja poistuin kirpeään yö ilmaan.
Jälkiä ei ollut helppo löytää mutta jonkin aikaa takaisin päin tulo suuntaamme löysin kamppailun jälkiä. Maassa lojui siellä täällä vaatteen riepaleita, tyhjiä vesi leilejä, ja kaiken laista muuta roskaa. Sen jälkeen löysin selvästi usean miehen tallaaman poljun jota lähdin seuraamaan. Kiirehdin polkua pitkin aina aamun sarastukseen saakka jolloin olin varma että katoamiseni oli huomattu, ja jos en pitäisi kiirettä, tulisivat Asve, Fik ja Himës estämään minut.

Tuntia myöhemmin saavuin kukkulan päälle ja huomasin tulleeni leirintä alueelle, jossa nukkui vielä siellä sun täällä miehiä maassa uniukon luona. Katsahdin taivaan rantaan arviodakseni aikani. Vain muutama tunti. Se riittäisi. Lähdin etenemään kohti leirinkä kylää verkkaisin askelein, koittaen pitää mahdollisimman vähän ääntä. Puolisen tuntia myöhemmin hiivin nukkuvien miesten seassa koittaen löytää Debin ja Denian.Ongelma oli,että en tiennyt missä he olivat. Aluella oli vain kolme nopeasti purettavaa telttaa ja taivas alla korsaavia lihavia miehiä.hiivin lähimmän teltan luokse ja kurkkasin varovasti sisään. Olin osunut varmasti varosto telttaan sillä se oli täynnä rojua. Irvistin itsekseni ja vetäydyin teltan luota metrin. Tälläisellä menolla minulta loppuisi aika ennen kuin ehtisin tehdä mitään. Nälkä kouraisi vatsaani ja ajatukseni lagitti pahasti. Yleensä isoin ja tilavin teltta oli joukon johtajille: kenraaleille ja kenraalikuvernööreille. Lähdin pujottelevaan meisten seassa nopein ja pitkin harppauksia kohti mielestäni isointa telttaa. Jäykistyin kun tajusin että sen edustalla h
torkkui muutamia dobermaneja. Tämähän eteni hienosti. Aloinedetä hiljaa teltan toiselle puolelle, etsien pientä rakoa josta voisin puikahtaa sisään ilman että heräittäisin koirat tai miehet. Olin lähellä huutoa kun en löytänyt yhtään tarpeaksi isoa reikää. Tukahdutin huutoni ja samalla räpyttelin kiivaasti silmiäni kyyneliä vastaan. Olin karannut, kaatunut, hiipinyt ja juossut turhaan tänne asti enkä todellakaan pääsisi sisään. Pudistelin pätääni ja katselin aurinkoon päin. Laskiessani hetken kuluttua katseeni osui isoon lihaisaan luuhun. Oliko se tuuria? Hymyilin itsekseni. Ehkä vielä oli toivoa.

III Luku

kaikki oli valmista. Luu pidäteelisi koiria, narurata kuljettaisi sitä pois päin, tosin sen saaminen kulkemaaan, oli vaikeaa. Hymyilin itsekseni ja laskin luun menemään. Ennen sitä herätin koirat, jotka lähtivät hetken kuluttu jahtaamaan luuta. Hyppäsin teltan katolta nopeast alas ja menin sisään suureen telttaan. Senkin lattialla nukkui miehiä, mutta keskimmäisessä tukitolpasta, sidottuina,olivat hereillä kukkuvat Debi ja denia. Heidän vaitteensa olivat repeytyneet pahasti, ja he näyttivät raiskatuilta. ” Mitä ne ovat tehneet?” Kuiskasin hiljaa samalla kun pujottelin äänettömin askelin heidän luoksensa irrottamaan köyden heistä. ”Miltä näyttää?” Denia kähisi hiljaa. He seisoivat toisiinsa nojaten, mutta hetken kuluttua he seisoivat normaalisti. ”Kuulkaa, meidän täytyy häipyä täältä nopeasti. Harhautus kestäätuskin kauaa..” sanoin huolissani ja katselin heitä arviovasti. Pengoin nahkapussiani, ja vedin sieltä kaksi ehjää viittaani, jotka olin mukaan ottanut. Ojensin ne samalla kaksosille kun jatkoin kuiskaamalla. ” Kuinka kovaa voitte juosta?” Denia hymyilin hiukan kun kiinnitti viitan yllensä. ”Oletko sä ihan tosissas?!” Debi sanoi ja lähti astelemaan hiukan horjuen ulos teltasta. Vielä ennen kuin poistuin teltasta, sylköisin telttaan ja lähdin juoksemaan Denian ja debin kanssa kohti luolaa, josta olin lähtenyt. Mieleni perukoilla kaikui vain yksi asia; - tämä oli käynyt aivan liian helposti.

Vuorokautta myöhemmin me olimme palanneet samaan paikkaan josta olin aloittanut takaa ajoni. aivan kuten olin arvaellutkin, paikalla näkyi lähdön merkkejä. he eivät joko olleet odottaneet, tai olivat vielä jossain lähistöllä. Denia änisi kun istui alas ja piteli päätään. "Aaa! mun pää parka!" hän sanoi kun debi istahti myös minun seisten epävarmana mitä pitäisi tehdä. sitten käväisin hakemassa läheisestä jouste vetä pineen puu kippoon joka oli mukanani. kun palasin luolalle, he molemmat olivat nukahtaneet. huokaisin helpotuksesta, valmistin piakisesti pienen nuotion, vain pitääkseni villieläimet loitolla.tämän yön valvoisin. Haltiat saisivat palata jos haluaisivat, ja olisin valmis ottamaan haukut vastaan.

aamulla raottelin silmiäni. tuli oli sammunut jossain aamun kieppeillä, ja samalla olin myös minä tehnyt. Denia oli jo jalkeilla ja hymyili, kun tajusi minun heränneen. haukottelin änettömästi ja vilkaisin debiä. hän tuhisi yhä unissaan. #Mikä unikeko.# ajattelin kun nousin lös. denia sytytti nuotion uudestaan, ja lämmitteli sen lämmössä. "Missä ne haltiat ovat?" Denia kysyi hiljaa kun istuuduin hänen viereensä. aloin kertoa kaikkea mitä oli tapahtunut heidän katoamsiensa jälkeen. "Oisit mennyt." Denia sanoi armottoman kuuloisena. "Minähän en teitä niiden seuraan jättäis vaikka henki menisi.. siis katso nyt itseäsi!" ynisin denialle närksätyneenä tuon reakioon. säpshähdin kun kuulin tutun äänen takaani. "Niin sinun tapaistasi." Debi istahti minun vasemalle puolleni. "Mitä no aamiaiseksi?" Denai nauroi eleää nauruaansa.
"Aina ajatelemassa vain vatsaasi." minä kaivoin repustani leipäni rippeet. ojensin ne tasan sisaruksille jotka tuijottivat niitä ehtken "Vikasiko?" Debi kysyi hermostuneena. nyökkäsin surullisena. "Pitäöä keksiä jotain muuta" Denia sanoi ja söi leivän. säästeliäästi. toivoin kovasti että oma mahani ei paljastaisi nälkääni.

Auringon noustua ylemmäs me nautimme sen tuomasta valosta.minä makasin parhaillani kädet ristissä pääni takana kun varjo laskeutui ylleni. kirkaisin niin että korvissa soi, ja ponkaisi siitä suroaan jaloilleni, liukastuen ja lyöden pääni kiveen. maailma musteni silmissäni.
__________________________________________________________________________________________________________
Kuulin heidän äänensä ennen kuin näin heidät. He keskustelivat hiljaisella äänellä. koitin muistella mitä oli tapahtunut.#Ainakin mun päätä jomottaa hemputikseen.Aaaa!# Muistin heti mistä oli kysymys. olin maannut ulkona ja nauttinut auringosta - se oli tuntunut hyvältä. ja sitten varjo oli piirtynyt ylleni, olin avannut silmäni, kirkunut, noussut ylös, liukastunut ja lyönyt pääni."Ah, Fik, mokomakin." ajattelin ja raotin silmiäni kun äänet lakkasivat. "Sanoinks mä ton ääneen ? ai... kun kiva." mutisin ja kuuli Asvén naurahduksen. #Tässä mä horisen kaikenlaista typerää. ääh, paras pitää suu kiinni.# Tunsin kuinka fikio laski kätensä olkapäälleni ja tunsin hänen pienoisen vapinansa. avasin silmäni kokonaan ja kaduin sitä heti. #AAA! tosta mä saan painajaisia loppu iäkseni!# ajattelin ja rutistin silmäni kiinni. Fikio näytti niin rasittuneelta,kuin sydän kohtauksen saaneelta. Himés otti fikin kiinni enne kuin tämä lysähti maahan. avasin silmäni uudestaan ja kurtistin kulmaini, irvistäen. ai että se teki kipeää."Mikä ihme sitä vaivaa?" Asvé jäykistyi ja käänsi katseensa minuun.
"Kun sä olit aamulla kadonnut se oli saada sydärin. ensin se luuli et sutkin oli siepattu, mutta myöhemmin me tajuttiin että sä olit karannut. Fik oli susta niin huolissaan että ei voinut lakata ajattelemasta sua niiden käsissä. ja sitten seuraavana päivänä ku taivaalle ei noussutkaan punainen aurinko, me sännättiin takaisin. usko pois, Fik ei ikinä suostu liikkumaan niin nopeasti kuin se eilen teki. ja sitten se sai taas melkein sydärin, kun sä löit pääsi." Asvé selosti samalla kun fik koitti rauhoitella Himestä. "Sen oma vika. se säikytti mut." Valitin laskin käsivarteni silmieni päälle änisten jotain hassua. "Debi? Denia?" Kysyin hetken kuluttua jo nsotin käsivarttani ja katsoin asveá merkistevästi silmiin. "Nukkuvat." hän siirtyi hiukan sivumalle, ja paljasti takaansa ystäväni. molemmat nukkuivat sikeästi. pystyin hiljaisuudessa kuulemaan heidän hengityksensä.
Fik yritti yhä saada himesin uskomaan että hän oli kunnossa. minä vain annoin olla. en jaksanut välittää asveen viipyvästä kosketuksesta poskellani. en tajunnut nukahtaneeni ennen kuin todella tein niin.

seuraavana aamuna koitin olla kuin päätäni ei enää särkisi, vaikka todellisuudessa jomotus oli yhä tallella, mutta lievänä.ASvé kertoi miesten lähteneen peräämme, mutta heiltä mensi aikaa löytää ylös luolalle. Fikio tahtoi jatkaajo matkaa, mutta Himés väitti vastaan. hänen mielestään tarvitsin lisää aikaa tasaantumiselle. jos löisin vielä kerran pään ja en olisi lvännyt tarpeaksi, aivoni voisivat repetä. irvistin silmiin pistävästi. hoin jakuvasti olevani kunnossa, mutta Fikio luovutti heti kun kuuli aivojeni repytymisestä. irvistin ja käänsi murtuneena katseeni pois Fikisä. #Mokomakin yli huolehtivainen haltian rääpäle.# ajatteli ja katselin kuin asvé siirtyi puhdistamaan Debin haavoja. "Naaah... tässä voi kestää. tarvitaan enemmänkin kuin athelesia näiden haavojen parantamisee." Hän sanoi. DEbi katsoi häntä mykkkänä tuskin räpäyttämättä silmiäänsä. Asvé kohotti katseensa Debin kiinnostuneeseen katseen, ja tuntui vaivautuvan hiukan sitten hän nousi ylös ja siirtyi Denian luoske. minä naurahdin. #voi Debi parkaa.# Fik katsoi minua kohauttaen olkiaansa ja väläyttäen minulle lämpimän hymyn. minä taasen irvistin ja käännyin katsomaan Debiä. #Mustis.# virnsitin ja pudistin varovaisesti päätäni. sitten irvistin taas kun mahassani muljahti. viime ateriasta oli kauan aikaa, ja denian leivät olivat mennee to pialle. Himésiä tuntui vaivavan jokin, sillä hän pidättäytyi aktsomasta ystäviini. vilkaisin Fikiä, kun Himés poistui luolasta. "Mikä sitä vaivaa?" Kysyin ja Asvé huokaisi ja katsoi Fikiota.
"Olet näköjään tarkkasilmäinen. Himésiä häiritsee heidän ulkonäkösä. ja se että heidän vaatteensa on riekaleina. hän haluaisi vain peittää silmänsä." Denia laski katseensa häipeissään kietoen viittaa paremmin intiimiensä peitoksi. DEbi tekis aoin ja puri hamamsta silmiin pistävästi. Fik pisti sen merkille ja minä näin pari kyyneltä Debin poskella jotka hän kiireesti yritti pyyhkäistä pois. Himés saapui hetke kuluttua jäniksen kanssa. hän roikotti sitä korvista. Himés vilakisi Deniaa joka kietoitui vielä paremmin viitan suojiin ja vältti katsomasta häntä. mietin mitä iste olisin tehnyt siinä tilanteessa. kurottauduin kohti reppuani, löytäen sen pohjalta tunika mallsien paidan ja kohautin kulmiani, ja pengoin sieltä capri tyyliset housut. enempää minulla ei ollut Minä olin Denian kanssa saman kokoinen, mutta en voisi jättää häntä vaatteitta. Vilakisin Debiä, jonka housut olivat riekalaiset, mutta niistä saisi velä sortsit. hänen paitansa oli täysin hajalla ja hän oli peittänyt itsensä viitallani. heitin paidan hänelle.
katsoin nyt deniaa. hjänen paitansa oli myös hajalla, mutta se
peitti silti hiukan hänen vartaloaansa. vähän muokkaamalla.. hänellä taas ei ollut housuja, vaan niistä jääneet riekaleet jalassaan. heitin caprit hänelle molemmat hymyilivät kiitollisena ja minä hääsin meihet ulso luolasta.

kun parin tunnin kuluttua saavuimme ulos, he istuivat nuotion ääressä ja paistoivat jänistä. Himés kohotti äkkiä päänsä ja huokaisi helpotuksesta. Debija Denia näytivät nyt säädyllisemmiltä,vaikka olin joutunutkin muokkamaan vaatteita sieltä täältä sovimmiksi heille. denian paita oli nyt selästä halkiola jonka olin ketterästi solminut niin että paita ei putoiasi hänen päältään. capreja en ollut muokannut sillä ne istuivat hänelle hyvin. debi oli repinyt housuistaan sortsit, ja nakkasi lahkeet tuleen istahtaen asvén viereen.
olin soliminut ja parsinut paitaa sieltä täältä ja se näytti vieläkin vähän liian pitkältä hänelle, mutta se ei tuntunut haittaavan, se vaikutti paremmalta niin. istahtin Fikin viereen. hän vilakisi omia vaatteitani jotka eivät oleet muutttuneet paljonkaan. vastasin katseeseen pudistamalla pätääni. muutakaan minulla ei enää ollut. ei se haitannut. söin jäniksen lihan palasen tyytyväisenä. samalla kun kuuntelin muiden keskusteluja. myöhemmni muut tytöt painuivat nukkumaan mutta minä äin istumaan poikien kanssa nuotion hiipuvaan kajoon. "En ymmärrä häntä. Tyttö katsoo niin... oudosti minua." Asvé älähti Fikiolle. minä kohotin kiireesti päätäni. "Debi on.. kai hämmentynyt käytöksestäsi." Himés sanoi ja näytti hassulta. minä tirskahdin ja kaikki kolme kääntyivät katsomaan minua. he näyttivät yllättyneiltä. kai he olivat kuvitelleet minunkin jo menneen luolaan. "Debio on enemmänkin kuin hämmentynyt." Minä tuhahdin #AA! miehet, teille pitäisi kirjoittaa tien viitta jokaiseen mutkaan.# ajattelin kun Asvé tuli istumaan viereeni ja otti käteni käsiensä väliin ja tuijotti minua odottavasti. "Siis.. Asvé oletko sä ihan sokea?!"
Kuiskasin järkyttyneenä ja vedin käteni häne käsistään pois ja ristin ne syliini. Poika katsoi minua ymmällään. "Debi on korviaan myöten ihastunut suhun. se on heti mustis kun sä kosket Deniaan. Ja himés sä kans. sokea haltia! kaikkea sitä näkeekin!" minä huokaisin ja ravistin päätäni. Asvén ilme muuttui epätoivoiseksi. "Mitä minä teen?!" hän kuiskasi minulle anovasti. "Mitä luulet? mieti mitä sinä häntä kohtaan tunnet.. älä kuitenkaan.. oo liian raju. jos sä et tunne samoin. Debi on herkkä." Fik katsoi minua merkitsevästi kun nousin ylös ja livuin pois heidän luotaan. Asvé ja Himés olivat molemmat epätoivon partaalla.

Tunsin jonkun silittävän poskiana. avasin silmäni ja näin Fikin tuijottavan minua sinisillä silmilään. hänen hymynsä toi mieleen auringon, ja hengityksensä metsän. sisnä aamuna he raahasivat meidät pois luolalta, ja me jatkoimme matkaamme syvemälle tuntemattomille maille. kun olimme kulkeneet jonkin aikaa, metsästä käyskenteli esiin kolme hevosta, joiden selkään Fik no ja hänen ystävänsä nousivat. huokaisin, ja juuri kun oli nousemassa fikin eteen, kiinnittyivät silmäni johonkin. päsäti riemun kiljahduksen, kun Lisca hevoseni tuli varjoista. sitä seurasivat muut sen ystävät. Asvé katsoi meitä pitkään. "Tunnetteko te nuo?" Himes kysäisi samalla kun silitin Liscaa. minä nyökkäsin kuiskasin jotain ja olin nousta sen selkään. "Hullu! se heittää sut seläs.." Fik sanoi kauhuissaan, mutta jättikin lauseensa kesken sillä me istuimme jo jokainen hevosiemme selässä. niillä ei ollut suitsia saatika satulaa, mutta se oli mukavan tuntuista. Fik päivitteli yhä meidän uhkarohkeuttamme, mutta me tytöt vain hihittelimme.