nimi: lightfull
suom. valoisa
aika: 1800 - luku / 2010 - luku
hahmot/tarina; all by sulkasato
juoni: ------
Lightfull
”Älä Viitsi Daniel..” Mutisin veljelleni. Tämä vain katsoi minua huvituneesti, ja kohauti olkiaan. Hän naurahti ja astui ränsistyneelle portaalle. Puoliksi irrallaan oleva ovi narahti vienosti tuulessa. Katsahdin autiotaloa, jonka seinät olivat parhaat päivänsä nähneet, piha oli kuin mikäkin viidakko, ja ikkunoista suurin osa hajallaan. Aavetaloksikin sitä kutsuttiin. Veljeni astui ovesta sisään, ja katosi pimeyteen. Talo oli peräisin jostain 1800 luvulta, merirosvojen ajoilta. Minä jäin seisomaan hiljaa talon etupihalle, ja katselin ympärilleni. Kaupunki oli hiljainen juuri sillä hetkellä. Ihmekkös tuo, jos kello lähenteli puolta yötä. Syy, siihen että olimme ulkona näin myöhään, oli ulkonaliikkumiskielto. Toinen syy siihen oli, että veljeni halusi tutkia autiotaloa. Joo, minä ja hän olimme friikkejä toisten mielestä. Ja se oli syy siihen, miksi meitä kiusattiin koulussa – ainakin osasyy.
Kuulin ääniä talosta, ja veljeni palasi ovelle pölyisenä. ”Pölyä ainakin kahden sadan vuoden takaa. Mutta me ei olla ekat kävijät. Joka puolel on ihme jälkiä.” Veljeni mutisi minulle. Minä krutistin kulmiani, ja katsahdin taakseni. Minulla oli huono tunne siitä, että meitä tarkkailtiin juuri sillä hetkellä. ”Denise, miksi sä olet niin hermostunut?” Daniel kysyi ja katsahti taakseni silmät sirillään. ”En tiedä, Daniel, en tiedä.” Vastasin ja nypin pitkää heinää. Lipaisin huuliani. ”Äh, ala tulla, joku vartiosta vielä huomaa sut.” Daniel painui takaisin taloon. Kävelin hiljaa hänen perässään, ja aivastin. Pölyä oli tosiaan ihan joka paikassa.
Sisältä se oli paljon suurempi, kuin osasi kuvitella. Ja todentotta, siellä oli varsinaista renesanssi kamaa. Talon oli täytynyt olla jonkinlainen majatalo siihen aikaan. Katselin ympärilleni, ja pysähdyin ison peilin eteen. Sen karmit olivat kauniit. Kävelin hiljaa sen luo, ja pyyhkäisin pölyn sen päältä. Katsahdin itseäni. Näin mustat, lyhyiksi kynityt hiukset, kalpean ihon, ja laihan vartalon. Kaikki se sai minut näyttämään pojalta. Useimmat menivät lankaan, eivätkä koskaan saaneet tietää, että oikeasti olin tyttö. Kerran jouduin hyvin tuskalliseen tilanteeseen sen vuoksi. Veljeni, Daniel väitti aina että minut oli tarkoitettu pojaksi.
En mahtanut sille yhtään mitään. Vilkaisin harmaita farkkujani, ja mustaa hihatonta huppariani. Kuulin askelia, ja käännyin nopeasti ympäri. En nähnyt ketään. ”Daniel! Huono pila!” Huusin. Ylhäällä narahti lattia lankku, ja pölyä varisi niskaani. Katsahdin ylös, ja kurtistin kulmiani. Kävelin varovasti portaat ylös, ja näin avonaisen oven huoneen päässä. ”Denise! Et arvaa mitä löysin!” Kuului Danielin huuto. Kävelin varmoin askelin sisään kummastuneena, kun hän levitti sen kasvojeni eteen.
”Se.. näyttää kartalta.” Mutisin ja kallistin hiukan päätäni. ”Ikivanhalta. Kuule, luuletko että se voisi...?” Daniel kysyi innostuen. Minä huokaisin. ”Veli, merirosvo tarinat on noussu sulla päähän.” sanoin suoraan. Danielin hymy hyytyi hetkessä. Me tuijotimme ptikään toisiamme silmiin. ”ja vaikka se olisikin aito aarrekartta, joku olisi varmasti tyhjentänyt kätkön jo kauan aikaa sitten.” Jatkoin. Daniel sulki kartan ja työnsi sen taskuunsa. ”olet oikeassa, Denise. Ja kuulin että merirosvot tekivät useita harhaan johtavia karttoja...” Daniel mutisi ja katseli huonetta tarkkaan.
Hänen omat mustat hiuksensa peittivät toista silmää. Hänen lihaksikas kehonsa kieli mustasta vyöstä karatessa, ja kalpea ihonsa hohti siinä ohuessa valon säteessä jonka kuu loi huoneeseen. Tummanruskea t-paita oli hartiosta ihan pölyssä, ja joustavat stretsifarkut, mustat sellaiset, olivat saaneet valkoisia läiskiä sinne tänne – kiitos pölyn. Kävelin ikkunalle ja vilkaisin takapihaa. Se oli uskomaton, sillä se vaikutti lävitse pääsemättömältä.
Käänsin hiukankatsettani, janäin lattialla kaiken pölyn seassa omituisen jäljen. ”Daniel, mikä tuo on?” kysyin ja källistin päätäni, osoittaen jälkeä. Se näytti noin päivän vanhalta. Kunkatsoin tarkemmin, ympäri huonetta oli jälkiä. Kaikki samanlaisia, ja paikkoja oli pengottu oikein urakalla. ”Niitä jälkiä, joista mainitsin. Oli täällä eilen, kai.” Daniel sanoi ja käveli vierelleni.
”Kuka hullu se on ollut?” Kysyin sarkastisesti. Veljeni vain kohautti olkiaan ja katsahti takapihalle. ”Ei ainakaan niin hullu kuin me. Mutta kuka se olikin, hänen on täytynyt etsiä.. jota..kin..” Danielin sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, ja minä tiesin miksi. Sama ajatus välähti myös omaan päähäni. ”Mistä.. löysit kartan?” Kysyin hyvin hiljaa.
”Vaatekaapissa oli valepohja. Huomasin sen ihan vahingossa.” Daniel vastasi. Minä kävelin Vaatekaapille, ja katsahtin sen tyhjää tankoa, jossa oli pari hassun näköistä henkaria. Siirsin kasteeni valepohjaan. Sen sisällä oli vielä pienen pieni kirstukin. Otin sen kämmenelleni, ja kävelin veljeni luokse. Hän katsahti minua. ”En ajatellut sen olevan mitenkään tärkeä, mokoma ei edes aukea.” Minä kallistin päätäni, ja etsin hiuksistani pistopinnin. ”katso, ja opi.” Mutisin. Aloin väännellä pinnillä lukkoa. Meni tovi, ja kuului hiljainen napsahdus.Katsahdimme toisiamme, ennen kuin nostin kirstun kannen. Sen sisällä lepäsi hopeinen avain. Me tuijotimme sitä suu auki. ”Mitä ihmettä?” Kysyin ja otin avaimen pois punaiselta sametilta.
”Mihin luulet sen sopivan?” Daniel kysyi innoissaan taas. Minäojensin kirstun hänelle, ja aloin katsella ympäri huonetta. Sitten näin sen. Vaatekaapissa oli myös vale takaseinä. Näinpienen hopeisen avaimen silmän siinä, ja kurtistin kulmiani. Kävelin hiljaa sitä kohti. ”Tämän avaimen haltija halusi jonkin pysyvän poissa ihmisten ilmoilta..” Mutisin, tietämättä miksi, ja astelin tyynesti kaapille.työnsin avaimen lukkoon ja valmistauduin kääntämään sitä. ”Denise,oletko nyt ihan varma?” Daniel kysyi, ja hengitti niskaani.
”En.” sanoin, ja käänsin avainta. Mitään ei tapahtunut. Sitten vedin seinää itseeni päin. ”Tämän hullummaksi ei voi tulla.” mutisin taas ja avasin seinänä kokonaan. Me tuijotimme suu auki sen sisältöä. Naulassa roikkui kaksi omituista viittaa, kahdet katanat, yksi jousipyssy, nuoliviini, sekä yksi ohut kapea kärkinen miekka. Katsahdimme toisiamme. Minä ojensin ensimäisenä käteni, harkitsin, ja tartuin katanoihin. Voima tuntui syöksyvän kehooni, ja sormenpäitäni kihelmöi niin, että minun oli ihan pakko päsätää niistä irti. Henkäisin hiljaa ja tuijotin sormiani. Tartuin kotvan kuluttua katanoihin uudestaan. Kihelmöinti alkoi uudelleen. Irroitin ne kannattimistaan jakääntelin tupeissa olevia katanoita käsissäni.
Daniel tarttui empimättä ohueseen miekkaan ja veti sen heti tupesta. Hänen silmänsä levisivät, ja hän oli tiputtaa sen käsistään.Minä en kyennyt muuta kuin tuijottamaan katanoita. Jollakin tavalla, tiesin niiden kuuluvan minulle. Veljeni henkäisi ihastuksesta. Hänen voinut olla pyöräyttämättä niitä käsissään. Katsahdin nyt myös juosta, ja ojensin käteni. Voima ja tietämys syöksyi taas vereeni. Tartuin nyt myös nuoliviiniin, ja nostin nekin naulasta pois. Katsahdin veljeäni. Meidän katsemme kohtasivat, ja kallistimme kummatkin päitämme. Me koimme sillä hetkellä Deja-vun, ja säpsähdimme.
”Tässä on jotain nyt kyllä pielessä, Denise.” Daniel kähisi minulle. Minä käänsin katseeni viittoihin, ja otin alas molemmat. Ne olivat yllättävän kevyitä, ja tuntuivat sulautuvat maastoon hyvin. Heitin toisen veljelleniNekin kuuluivat meille – olin siitä varma. Niin varma, että puin viitan jopa ylleni. Nostin hupun pääähni, ja katselin pimeää huonnetta. Henkäisin, ja kiskoin hupun päästäni. Minä huomasin eron heti. Nostin varoavsti taas hupun päähäni, hieraisin silmiäni. Veljeni tuijotti minua hämemntyneellä katseella, kunnes kokeili itsekkin. Huone näkyi selvemmin. ”Nyt menee yli riman, ja reilusti.” daniel kuiskasi. Minä käänsin katseeni ikkunaan, ja olin kiljua ääneen. ”Auringon nousun on kymmenen minuuttia!” Huusin. En tiedä, smitä tiesin sen. Danielkin kääntyi ympäri, ja jäi tuijottamaan ikkunaa. ”pitää ehtiä takaisin kotiin, ennen kuin tyypit herää.” Hän älähti kiivaasti. Me syöksyimme perä kanaa ovesta käytävään ja suoraan portaisiin.kolme askelmaa kerrallaan loikimme kohti ulko-ovea. Pöly nousi ilmaan vauhdistamme, ja kirvelsi silmiämme.
”Miten aika kului niin nopeasti?!” huusin veljeni perään. ”Me olimme sisällä kuusi tuntia tajuamatta sitä!” Daniel huusi jälkeensä, minulle. Syöksyimme ulos ulko-ovesta ja koitimme raiavata tiemme läpi ylipitkän heinän. Kompastuin, ja kaaduin rähmälleni ruohikkoon. Hopeinen avain irtosi kädestäni, ja näin sen katoavan johonkin ruohikon sekaan. Aloin hädissäni kopeloida sitä. ”Kuin etsisi neulaa heinasuovasta!” älisin, ja hämmsätyin, kun tunsin taas senmuodon käteni alla. Nostin sen ja pingoin veljeni perään,joka juuri loikkasi yli aidan. Jousi ja nuoli viini häiritsivät menoani, mutta katanat lepäsivät selässäni. Daniel vilakisi taakseen ja työnsi meikkansa selkäänsä, pistäen sen tupeen.
Loikkasin vaivatta aidan yli, ja kiinnitin jousen ja viinin selkääni. Nostin hupun päähäni. Kurvasimme sivukujalle, ja näimme kaupungin tornista ajan. Aikaa oli jäljellä puolet. Me kiristimme tahtiamme. ”Miksi meidän pitää asua toisella puolella kaupukia?!” Rääkäisi Daniel. Meidän onneksemme kehomme oli kuin tehty juoksemiseen. Tai sitten syy olikin sen että, me juoksimme joka päivä karkuun kiussajiamme. Ja siinähän sai olla nopea. Me näimme minuutti viisarin liikahtavan, juuri syöksyimme oli kellotornin, käännyimme toiselle kujalle, ja pingoimme entistä nopeammin. Me hengitimme tasatahtiin ja siristelimme silmiämme. ”Oikaistaan metsän kautta!” Huusin veljelleni ja kiristin vieläkin tahtia. Metsä häämötti edessämme. ”Se on vain ohut riekale, joka erottaa meidät kartanosta!” Jatkoin. Loikkasimme ensimäisten juurien ylitse. Saniaset taipuivat vauhdistamme pois tieltä, ja minä loikin kiviä pitkin. Veljeni seurasi minua. Me näimme kuinka taivas värjääntyi punaiseksi, ja kuinka sen säteet tavoittelivat meitä. Aloimme hengästyä, ja ehdin jo säikähtää, mutta onnekseni tie helpottui, ja me näimme metsän hervevan. Edessä häämötti valkoinen iso rakennus.
Adoptio tyttö Ren asteli juuri hevostalleilta ja nyppi heiniä pois hiuksistaan. Me säntäsimme hänen edestään ja juoksimme kohti päärakennusta. ”Oli taas yöreissu vai kamut?” Hän huusi iloisena jälkeemme. Mutta meillä ei ollut aikaa vastata. Syöksyimme kaksois ovista sisään, ja nousimme portaat yhdesäs hujauksessa. Me hajaannuimme ja riensimme eri suuntiin. Syöksyin sisään huoneeseeni kerrosta ylempänäja heitin talosta mukaan ottamat tavarani sänkyni alle, pyyhin pölyt itsestäni, ja istuin meikki pöytäni ääreen, juuri kun äitini pamautti ovet sepposen selälleen.
”Ai huomenta, Äiti.” tervedin häntä ja harjasin hiuksiani hymyillen. ”Nukuitko hyvin?” Kysyin pirteänä. Mutta Äitini ei ollut nukkunut hyvin. Sen näki hänen naamastaan. ”En. En nukkunut, koska isäsi kuorsasi taas kovaäänisesti. Kulta, onko sinulla sitä silmänalusvoidetta vielä?” Hän kysyi haukotellen. ”Tänään on isot coctail juhlat, ja minun oltava hyvin nukkuneen näköinen. Kokokaupungin kerma saapuu. Onko sinun pukusi jo tullut?” Hän kysyi minulta ja käveli luokseni.
Pudistin päätäni. Äitini voihkaisi. ”Voin käyttää sitä, minkä itse ompelin, Äiti.” sanoin nopeasti. Minä todellakin pidin siitä. Se oli ruskea vihreä, eräänlainen röyhelö mekko, ja sen yläosa oli korsettimainen. Parasta siinä oli, että sain sen tarvittaessa nopeasti pois.
”Kaipa sinun on pakko.En kyllä yhtään tajua, miksi et voisi käyttää mitään muita värejä, kulta...” Äitini huokaisi, ja otti silmänalus voiteen. Hän poistui huoneestani,ja sulki sen oven. Huokaisin helpotuksesta, ja lysähdin huonoon ryhtiin tuoliani vasten.
Katsahdin sänkyäni, ja astelin sen luokse. Kyykistyin ja poimin viitan käsiini. Kangas oli ohutta, ja kevyttä.. en vain tiennyt mitä se oikein oli. Kuulin varovaisen koputuksen oveltani ja tungin hädissäni kankaan piiloon ja nousin salaman nopeasti ylös. Veljeni avasi oven raolleen ja astui sisään. ”Inhoan Coctailjuhlia. Ihmiset menevät humalaan silloin.” Hän sanoi minulle, ja päsätin ilmat keuhkoistani ulos. Olin huomamattani pidättänyt hengitystäni. ”Ja varsinkin isä.” Daniel mutisi ja pudisti päätään. Minä istahdin hänen viereensä. Huokaisin hiljaa, ja aloin leikitellä sormillani. ”Oli tosi lähellä, että me jäätiin kiinni – kai sä sen tajuat?” Kuiskasin tuskin kuuluvasti. Daniel tyytyi vain nyökkäämään.
”Reniä kohdellaan tosi rumasti, huomasitko?” Daniel sanoi äkkiä. Minä pudistin päätäni. ”Denise, Hän oli taas haavoilla. Isän täytyi satuttaa häntä taas.” Daniel tuhahti minulle. Jäykistyin ja puristin silmäni kiinni. Muistin miltä tuntui, kun isä löi humalapäissään. Ennen Renin tuloa, minä olin ollut kohde, ja nyt tunsin syyllisyyttä, kun Se olikin Ren. Hän joutui kärsimään minun kärsimykseni. ”Meidän on pakko yrittää tehdä asialle jotain.”
Sanoin. Daniel nyökkäsi minulle, ja kietoi kätensä hartoilleni. ”Systeri, kun täytän kahdeksan toista, otan sinut ja Renin mukaani. Muutetaan yhdessä pois.” Hän sanoi päättäväisesti. Minä hymyilin. ”Minä tulen vuodella perässä, isoveikka.” Virnuilin. Daniel nauroi katketakseen. Niin, Daniel oli isoveljeni.vain vuoden vanhempi, seitsemäntoista näet. Koko päivän me valmistauduimme illan juhliin. Minä kävin vähän väliä Renin luona auttamassa häntä, ja juttelin hännelle niitä näitä, kerroin jopa autiotalosta, ja kartasta, ja tavaroista, jotka löysimme. Ren vaikutti innostuneelta, ja halusi nähdä sen viitan. Minä nyökkäsin tytölle hymyillen. Muuten siivosin urakallahuonettani, piilottelin tavarani, kun ren oli ne nähnyt, ja lopulta otin mekkoni kaapista.
Olin hurjan väsynyt. Ihmekkös tuo, kun en olltu nukkunut ollenkaan edellisenä yönä. Tosin näihin olin jo tottunut. Puin mekon ylleni, ja katsahdin Reniä,ja ojensin hänelle yhden asuistani, jonka hän puki onnellsiena päälleen. Kuulimme taas koputuksen ja Daniel astui sisään. ”wow! Kaksi upeaa neitiä! Mahtavaa, Denise, olet taas ylittänyt itsesi Renin suhteen. En ole tunnistaa häntä!” Daniel hihkui hyväntuulisesti, hänkun piti niin siitä, että Ren käytti minun mekkojani. Ren lehahti punaiseksi päästä varpaisiin.
”Denise, kannataisikohan meidän pitää uudet kamamme lähettyvillä, käden ulottuvilla? Minulla on outo tunne tästä illasta.” Hän kysyi minulta ja värähti. Ren nosti katseensa ylös. Minä kurtistin kulmiani. ”Olet ehkä vain yliväsynyt.” Minä huoamutin veljelleni. Tämä vain pudisti päätään, ja katsahti ympärilleen. Lopulta huokaisin, jaotin katanani esiin. ”onko se vielä sinulla?” Kysyi hetken päsätä, tarkoitaten kartaa. ”Taskussani.. Onko sinulla?” Hän kysyi minulta. ”Roikkuu kaulassani.” vastasin. Me piilotimme aseemme selkäämme, ja Ren katseli meitä outo ilme kasvoillaan.
Illan juhlat. Ihmisiä ala-aula täynnä. Me kolme seisoskelimme jossain nurkaasa mehua juoden. Joka puolelta kuului puheen sorinaa, naurua, ja tyhmiä vitsejä. Tuhahdin 'kaupungin kerma' oli kaikkein tylsistyttävintä porukkaa. Ja ulkonaliikkumis keillon vuoksi, kaikki jäisivät seuraavaan aamuun. Me liiakhtelimme hermotuneena. Me halusimme palata autiotaloon. Niin paljon jäi epäselväksi. Ja Ren tulisi mukaan – jos vain suinkin pääsisimme ulos.
Erotin pariin otteeseen vanhempani, ja käänsin nopeasti pääni pois. En ollut nyt sillä tuulella, että olisin halunnut jutella heidän kanssaan. Ren piiloutui Danielin selän taakse. Isämme ei näet ptiänyt siitä, että hän tuli tälläisiin juhliin. Masentava tyyppi. Sitten näin ensimäisen oudon asian. Joku astui sisään ovista,ja alkoi katsella vimmatusti ympärilleen. Hän ontui – niin ontui, kuin hänellä olisi ollut puujalka, peremälle, ja katosi ihmismassaan. Ovet olivat jääneet auki. ”Daniel, tilaisuutemme.” daniel kohotti katsensa ja Ren känätyi katsomaan myös ovea. Me syöksyimme ulos yöhön, ja suoraa päätä metsään. Vedimme viittamme piilosta, ja heitimme ne päällemme. Ren pinkoi vieressämme. ”meillä on noin tunti aikaa, ennen kuin kukaan huomaa meidän katoamisemme.” Ren sanoi äkisti. Tyttö oli hyvä arviomaan. ”Mutta jos se mies etsi meitä, ehkä jopa vähemmän.
Ei mennyt kauaakaan kun jo nousimme autiotalon portaita pitkin toiseen kerrokseen. Me astelimme taas samaan huoneeseen, jossa eilen olimme ja katselimme ympärilemme. Sitten tuli hiljaista. Huoneessa oli hetki sitten käyty. Me näimme ontumis jälkiä, ja ihoni nousi kananlihalle. ”ulos! ULOS!” huusin ja syöksyin ovelle. Ren seurasi minua ja Daniel oli aivan hänen kintereillään. ”miksi, Denise?” Daniel kysyi minulta. Sitten me kaikki pysähdyimme kuin seinään. Ontuja mies seisoi edessämme. ”Tuon takia.” mutisin, ja vedin nopealla liikkellä katanani selästäni.
Mies nauroi ja veti vyötäisiltään käyränmiekan. Daniel rääkäisi. ”Mitä?! me..Merirosvo 2000 luvulla?!” Minä jäykistyin. Mies nauroi julmasti. ”Kartta tänne, lapset, tai teen teistä merimakkaroita!” Ren säpsähti miehen uhkausta. Minä pudistin katanaani tiukemmin. ”ja avain myös, neiti” mies hymyili ilkeästi. Minä sihahdin. ”Ei ikinä. Daniel, käskystäni.” veljeni nökkäsi minulle. Mies lähti ontumaan luoskemme miekka koholla. Minä valmsitauduin, ja annoin tiedon syöksyä suoniini. Mies oli miekan terän etäisyydellä, kun huusin; ”Nyt, Daniel! Vie Ren ulos täältä!” huusin ja sivalsin nopeasti ilmaa. Mies huusi, ja kaatui mahalleen maahan. Hänen puujalkansa kieri kaiteen raosta alas. Me hyppäsimme hänen ylitseen, ja syöksyimme kohti ulko-ovea, mutta lisää piraatteja oli vastassamme. ”Damn it!” sanoimme yhtä aikaa, ja vilkaisimme avonaista ikkunaa. ”Ulos! Ulos!!” daniel ärisi, ja tarttui Reniä vyötäröstä kiinni.
He hyppäsivätyhdessä siitä pihalle, ja minä kierin heidän jälkeensä, ja kuulin pamauksen. ”Kuulosti kuulapyssyltä!” Ren huusi. Me syöksyimme takapihalle, ja kohtasimme armottoman tiheikön. Vähääkään empimättä aktosimme sen kätköihin. Me kuulimme laukauksia. ”Jos oikein musitan, niiden kuulat kantavat vain kahdenkymmenen metrin päähän!” Minä husin vastaukseksi, ja olin kaatua järkytyksestä, kun tiheikkö loppui, ja saavuimme jollekin ruohokentän alidalle,ja hetken kuluttua katosimme vadelma tiheikön sekaan. Me juoksimme kovempaa kuin ikinä, ja huusimme kauhusta, kun edessämme avautui satama. ”Mitä helve...?” Ren älähti hämmentyneenä. Me pysähdyimme, mikä oli pahin virheemme ikinä. Katsoimme taaksemme, ja näimme metsän, josta juoksi esiin piraatteja. ”Missä me ollaan?” Daniel älisi. Minä siristin silmiäni, ja vedin jousen selästäni, asetin sen josuelle pari nuolta, tähtäsin ja ammuin kaksi edimmäsitä kuoliaiksi. ”DENISE!” Ren huusi kauhusta, ja minä tuijotin suu auki kuolelita. Piraatit huusivat raivosta. En voinut muuta kuin ampua loppujakin. Piraatit tajusivat känätyi takaisin, mutta jousen kantomatka olikin pidempi kuin luulin. Osuin vielä pariin, ennen kuni loput pakenivat takaisin metsään.
Minä huohotin kauhusta. ”MITÄ helvettiä tää meinaa?!” Ren älisi ja luhistui maahan polvilleen henkeä haukkomaan. ”kartta? Avain?” hän mutisi. Minä ja veöjeni aloimme hyssytelemään häntä heti. ”Ei niin kovaan ääneen!” Ren kohotti katseensa. Ja tiesin jo katseesta – olin murhaaja.
Huokaisin raskaasti. Daniel käveli luokseni, ja halasi minua. Työnsin hänet irti, ja poimin nuoleni ruumiista. Minä työnsin ne viiniini ja huokaisin uudestaan. Ren mutisi hiljaa ja käveli luokseni. ”E..En tiedä.. mitä.. annetaanko sen olla?” Kysyin pelästyneenä, ja pudistin päätäni. Me katselimme ympärillemme. Joka puolella oli puutaloja me näimme muutaman tytön kantavan puusankkoa käsissään. He olivat pukeutuneet johonkin riepuun.
Katseemme kohtasivat, ja Daniel henkäisi. ”Takaisin metsään, kaverit!” Daniel mutisi ja yritti pakittaa kanssamme metsään, mutta joku tytöistä huomasi meidät ja ruumiit. Hän pysähtyi ja kallisti päätään hiukan. Hän laksi sankon käsistään, ja teki jonkin ihme eleen. Hän käveli varovasti meitä kohden. ”Mitä luulet, Dan?” Kuiskasin hiljaa velejlleni. Ren asettui lähellemme. Tyttö toisti eleen ja katsahti kysyvästi välissämme seisovaa Reniä. Tyttö kurtisti kulmiaan. Hän nsoti varovasti kötensä ylös päin, ja tyttö kavahti. Minä mietin kuumeisesti. Astuin askeleen eteenpäin, painoin pääni kumaraan, ja vein molemmat käteni sydänmelle. Kului hetki, kunnes tyttö tajusi eleeni – ei kai ollut ihan tuttu.
Daniel kurtisti kulmiansa minulle.
Tyttö osoitti ruumita takanamme joita vilkaisimme. Me kallsitimme päätämme. ”Pirates.” Tyttö sanoi. Ja me olimme kirkua ääneen. Hän puhui.. engalntia. Me katsoimme tosiamme. ”Mitä nyt tehdään? Kielitaito ei tule riittämään.” Ren mutisi ja katsoi tyttöä, nyökäten. ”They.. öh, mikä oli yrittää?” Daniel kysyi minulta huokaisin raskaati ja muistelin.”He yrittivät tappaa meidät.” sanoin englanniksi Tyttö säpsähti ja tuijotti minua pitkään. ”Kuka on piikanne?” Hän kysyi minulta. Ei enää englannilla. ”Halusin vain.. siis, ylhäät puhuvat tuota kieltä. Minä.. vain osaan sitä, Neiti.” tyttö snaoi minulle ja nosti taas sangon käsiinsä. Tajusin hänen tutkailevan katseellaan mekkoani. Vedin viittani helman peittääkseni sen. Tyttö käänsi katseensa heti pois. ”Oletteko te jostain kaukaakin, Muukalaiset? Saanhan kutsua teitä muukalaisiksi?” Hän sanoi. Muutama muukin tyttö pysähtyi. Ren kohotti katseensa. ”minäkö piika?” Hän kuiskasi veljelleni.
Daniel katsahti häntä. ”Minä alan epäillä .. me emme ole varmaankaan kotonamme. Siis.. äh.. antaa Denisen puhua.” Hän mutisi Renille. Minä siristin vaivihkaa katseeni Danieliin. ”Tuota, Se vähän riippuu, siis siitä, missä me olemme?” Kysyin hiljaa. Tyttö kohotti katseensa. Nyt porukkaa alkoi kerääntyä entistä enemmän. Muutama poikakin asteli luoksemme. Nytkähdin hiukan, sillä heidän katseensa olivat halveksivia.
”Tämä on terabithia, merirosvojen suojelema kaupunki. Kohta kysytte vuodenkin.” Tyttö vastasi meille. Me säpsähdimme. ”2010. eikö?” Ren mutisi turhankin kuuluvasti. Supatus hiljeni. Tyttö tuijotti meitä tyyliin, 'onko noi seonnu?'
”Ren, en usko.”Daniel mutisi takaisin. Minä säpsähdin. ”Ette todellakaan ole. Tämä on vuosi 1819.” Kuului yhden pojan ääni, joka käveli esiin tytön takaa. Jokainen kavahti pois tietlä. Poika oli
sitonut kaulaansa punamustan huivin ja ranteissa komeili jotain ruskeita punottuja nauruja, Hänen housunsa olivat melko tiukat, ja paitaa hänellä ei ollut. Vain ohut takki tyylinen olkapäillään rennosti roikkumassa. Lihaksia hänellä oli enemmän kuin lakisalli. Hänen ihonsa oli ruskennut, ja tunsin ihnoni nousevankanalihalle. Jotenkin minulle tuli mieleen hänestä merirosvo. Pidin itseni kurissa ja tuijotin häntä pitkään. ”Valehtelet.” Oli minu pakko kuiskata, ennen kuin kuulin rysähdyksen takaani. Ren oli menettänyt tajuntansa. ”Ren? Shit...” daniel nappasi hänet käsivarsilleen nopeasti, ennen kuin ehti iskeytyä maahan. Käännyin ympäri ja säpsähdin. Outo poika ilmaantui merin päähän minusta, ja asteli vierelleni.
Kävelin hermostuneena Renin luokse. ”Mikä sille?” kysyin veljeltäni. Daniel pudisti hämmentyneenä päätän. Käänsin renin pään varovasti puolelta toiselle. Sitten katsahdin hänen niskansa. Ja henkäisin kauhusta. Laskin käteni hänen otsalleen. ”Tulehdushaava. Kirottu olkoon Michael! Rökitän sen paskiasen, kun seuraavan kerran hänet näen.” Kirosin ääneen. Merirosvo poju kohotti hiukan kulmiaan.
”Kuka on Michael?” tämä kysyi ja katsahti hämmentyneenä tyttöä. Säpsähdin, kun musitin mitä historian opettajamme sanoi meille 1800 luvun säädyistä. ”Ren, systeri, kestä ny...” daniel mutisi, heti kun kohtasi katseeni. Poika tietty luuli hänen tarkoittavan minua. ”ah, neiti Ren, mukava tutustua. Olen.. ” Hän ei ehtinyt loppuun kun nostin käteni pystyyn. ”En minä ole Ren, hän on.” osoitin tajutonta ystäväämme. Poika hiljeni ja tuijotti kuumeista tyttöä. ”Ja Michael on.. paskianen.” Daniel sanoi. Me emme olleet varmoja mitä piti tehdä. ”Den, luuletko löytäsävi hetasia täältäkin?”
Minä nyökkäsin – biologian ryhmäni oli perehtynyt parantaviin yrtteihin. ”mikäli hyypiö ei valehtele...” Nytkäytin peukalollani merirosvo poikaa joka kurtisti kulmiansa.
”...ja jos oikein muistan, Hetasia – eli siis anonyphos portueguesala - alkoi kasvaa todella vahvana.. jossain 1800 luvulla. Mutta siitähän ei ole varmaa tietoa. Ainoastaan biologian,j ahistorian kirjojen teksti.” sanoin. Merirosvo poju oli ihan pihalla ja kallisti päätään vaihteeksi. Nyt kun katsoin tarkemmin näin, näin käyrän miekan hänen lanteillaan lepäämässä. Hän ei antanut minun uskoa huoamneensa katseeni. Omat aseeni jököttivät piilossa viittani alla. Huoakisin.” Kasvaako missään ptikiä heiniä, joiden päässä on iso, mutta kevyt valkoinen pallo kukinto?”
Kysyin hiljaa. Meni hetki, ja pian merirosvo poju nyökkäsi. Hän lähti talsimaan kohti jotain niittyä. Minä katsahdin veljeäni, kun hän lähti seuraamaan tätä, tajuton ren käsivarsillaan. Minä kallsitin pätääni. ”pojat.” tuhahdin ja kiirehdin heidän peräänsä. ”Daniel, huomasitko, ilma on paljon puhtaampaa.” Huomautin. Hetken kuluttua hän haisteli ilmaa, ja nyökkäsi.
Merirosvo poju katsahti taakseen. ”tekisi mieli juosta..” Daniel sanoi hymyillen ja nosti renin paremmin selkäänsä, johon oli siirtänyt hänet. Merirosvo poju katsahti taakseen uudelleen ja virnuili hiukan. Minä nyökkäsin, ja katsahdin merirosvo poikaa, joka naurahti ja säntäsi juoksemaan, kuin käskyn saaneena. Me sänräsimme pojan eprään. Huoamsin pojan hyvin, hyvin nopeaksi. En ollut tottunut siihen että joku oli minua nopeampi, ja irivstin, kun poika katsahti taakseen. Hänen hymynsä leveni, ja hän hidasti tahtins ameidän tahtiimme. Toisaalta, juoksu intoni lopahti siihen ja aloin kävellä. Työnsin käteni mekkoni taskuun.
Merirosvo poju katsahti hämmentyneenä minua. ”No, My lady, saanko tiedustella nimeäsi?” Hän kysyi minulta. ”Et, Merirosvo poju.” Sanoin. Poika pysähtyi hetkessä ja jäi tuijottamaan minua. ”Mistä tiesit.. minun olevan..Merirosvon poika?” Minä katsahdin häntä ja irvistin. ”jos et ole sattunut huomaamaan, Ren tarvitsee apua. Joten ala näyttää nyt se kasvi!” sanoin topakasti. Mutta poika ei suostunut liikkumaan. Sitten näin, kuinka hän vetäisi miekkansa vyötäröltään, enkä ehtinyt reagoida, kun jo tömähdin vasten seinää vasten, ja tajusin pojan pitävän miekan terää kaulavaltiomoani vasten.
”En pidä siitä, että naiset komentelevat minua! Etenkään, muukalaiset.” Minä hengitin mahdollisimman tyynesti, ja poika jäykistyi hetkisen kuluttua. Daniel oli laskenut renin maahan ja vetänyt oman miekkansa esiin, ja hivuttaunut sen pojan kaulalle. ”Ja minä en pidä siitä, että joku osoittelee siskoani miekalla.” Minä jäykistyin. ”Daniel, osaan itsekkin puolustautua.”
Sanoin. Merirosvo poika katsahti minua hämmentyneenä. ”Etkö sinä ole kuunnellut kun luennoin sinulle, siitä, että sinun oppisi olisi vaikea muakuttaa 'heidän' tappelu tapaansa? Anna kun mä hoidan tän, systeri.” Sen sanottuansa, Merirosvo poika vetäisi meikkansa pois kauallatani,ja hyökkäsi veljeni kimppuun. ”Daniel, kiva tietää nimesi. Siis ennen kuin lähetän sinut.. hautaan.” Minä vingahdin hiljaa ja aloin kopeloida selästäni katanoitani, mutat en ehtinyt. Daniel kiersi miekkansa kärkeä nopeasti merirosvo pojun rannetta, jolloin hänen miekkansa kolahti maahan. Daniel potkaisi hänen miekkansa kauemmas. Merirosvo poju jäi sanattomaksi. ”Alahan näyttää tietä.” Minä virnuilin koko loppu matkan salaa yksikseni.
Henkäisin ihastuksesta, kun viimein saavuimme niitylle, ja näni hetasia kukinnot. ”Daniel, saisinko miekkani takaisin?” Kysyi merirosvo poju veljeltäni, joka katsoi häntä kieroon. Minä nykäisin taskustani pienen linkkuveitsen, vain havaitakseni sen hyödyttömäksi. ”Wow, se tosiaan... on, vahvaa.” sain sanotuksi. Merirosvo poju käveli viereeni. Kohotin katseeni, ja näin kukinnon ylettyvän noin metrin päähän omasta päästäni. Sen runko oli varsin paksun näköistä. Minä ojensi käteni, ja repäisin yhden kukinnon irti. tarkistin sen nopeasti, ja kävelin maassamakaavan Renin luokse. pöyritin sitä käsissäni, ja katsahdin vasenta käämentäni. se oli valkoinen. painoin tottuneesti sormeni Renin haavaan, ja levitin ainetta sen ympärille. Me näimme, kuinka se alkoi parantua.
"Meidän pitäisi pitää hänet lämpimänä. " Daniel sanoi, ja vetäisi viittansa pois, ja kiinnitti sen Renille. Minä nyökkäsin ja hämmennyin, kun ylleni piirtyi varjo. minä käänsin pääni, ja näin Merirosvo Pojun katselevan minua hämmentyneenä. "Tiedän paikan ihan tässä lähellä - voitte asustella siellä." Me katsoimme häntä epäilevästi. Mutta Ren liikahti ja käännyimme katsomaan häntä. "S..sinne sitten" Ren onnistui kuiskaamaan. "Milloin heräsit, Rakas Ren?" Daniel kysyi iloisesti, ja nsoti tytön taas käsivarsilleen. Ren keitoi kätensä hänen kaulansa ympäri. "muu..tama sekunti sitten." Ren alkoi yskiä hiukan. "Okei, merirosvo poju, näytä.." Olin sanomassa kunnes musitin että mitä viime kerralla kävi. "..isitkö tietä?" merirosvo poju pyöritti silmiään
meidän askeleemme kopisivat katukivetyskeen. "Hei tota.. öh, Missä kaikki .. ihmiset on?" Kysyin hämmentyneenä,sillä tulimme autiolle torille - tai ainakin se näytti siltä. "Te tolvanat olette väärään aikaan liikenteessä - taas yksi todiste siitä, että ette ole täältä." Merirosvo poika hymyili meille. minä vilakisin häntä sivusilmälläni. "Miten niin?" Ren kähisi ja katsahti poikaa hiukan vaivalloisesti. Daniel puristi hänet tiukemmin rintakehäänsä vasten. "Piiat, Rengit, ja orjat aloittavat työnsä viiden aikaan aamuyöstä. vasta seitsemältä nosuevat talonpojat, ja vasta yhdeksältä siitä ylöspäin." Merirosvo poju sanoi. minä katsahdin häntä.
"Oletko sitten renki?" Menin möläyttämään. "Onko neidillä tapana puhua suoraan?" Hän kysyi minulta melkein muristen, ja kopeloi vyötäröään. Sitten hän muisti että daniel oli edelleen takavarikoinut hänen aseensa. hän huokaisi.
"On. No oletko?" Kysyin virnistellen. Merirosvo poika huokaisi hiljaa. "En. Minä.. olen orpo." Hän sanoi, työnsi kädet taskuihinsa ja lähti kävelemään nopeampaa. daniel katsahti minua, ja painoin häpeissäni katseeni maahan. Me kävelimme vaitonaisina hänen perässään,ja säpsähdimme, kun tulimme jonkinlaisen puu taloon. se oli pitkä. "Se on vanha lato, jonka mä mun porukka ollaan asutettu. ei kai niitä haittaa, jos te tulette vieraiksi. Mutta Neidit, olkaa varovaisia. he ovat hiukan.. " Hän jätti lauseen roikkumaan ilmaan ja avasi ovet. sisällä vallitsi kaaos. siellä täällä oli paljon poikia harjoittelemaassa, ja reihumassa. kaikki toiminta kuitenkin pysähtyi sillä sekunnilla kun auringon valo vyöryi sisään.
Tunsin katseita niskassani kun kävelimme huoneen perälle. Merirosvo poju osoitti jonkinlaista petiä, jolle Ren laskettiin. Daniel jäi seisomaan hänen viereensä. Minä liikahtelin valppaasti ja kyykistyin Renin viereen. "Tässä.." Mutisin, ja ojensi hetasian kukan hänelle. Ren painoi sen otsalleen ja sulki silmänsä. "mitä hiivattia?" Kuului kysymys noin kolmen metrin päsätä, ja nousin tyynesti ylös, katsahdin noin kymmenen vuoden ikäistä poikaa tyyliin 'pysy kaukana, tai ..' Mutta merirosvo poika astuikin väliimme ja tuijotti kysyjää. "Ihan rauhassa kaverit. ne on hyviä tyyppejä." Jostain kuului tuhahdus. "Mutta joukossa on naisia." minun ihokarvani nousivat pystyyn, ja Daniel liikahti. "Onko sinulla jokin naisia vastaan? tuo tyttö .." Merirosvo poika osoitti minua. "..paransi tuon toisen.. " Nyt hän osoitti Reniä. ".. Tulehdushaavan alle minuutissa, kun sai käsiinsä tuon kukan." Ei kuulunut minkään laista ääntä.
Äkkiä kuului kovaa yskintää, aj ren käänsi kylkeään. Minä käännyin ympäri, painuin polcvilleni, etsin taskustani toisen hetasia kukinnon. "Tarvitsen vettä - puhdasta." Ei mennyt kauaakaan, kun Merirosvo poika ojensi minulle sangon. puristin Hetasia kukinnon mehut veteen, ja musersin terälehdet sekaan. otin jostain lasin ja vilakisin sitä epäilevästi. Ren joi nesteen kuitenkin helpottuneena. tuli taas hiljaista. "Parasta yskänlääkettä - miksi ne ei myy näitä apteekeissa?" Ren naurahti köhäisesti. minä virnistin hiukan. "jospa ei puhuta juuri nyt, Ren, me ollaan.. vähän vääräs paikas." Ren nyökkäsi, ja sulki taas silmänsä. Minä silitin hänen otsaansa. "Tyttöhän ei ole oikeasti mitään sukua kummallekaan teistä?" Merirosvo poju kyykistyi viereeni. "Ei periaatteessa. Meidän.. perheemme on adoptoinut hänet. Eivätkä he ole edes meidän biologiasiamme." Minä sanoin ja pörrötin hiukan hiuksiani. "Michael, jonka nimen kuulit aikaisemmin, on adobtio isämme.. SE paskianen!" Daniel mutisi ja puristi kätensä nyrkkiin.
"Onnekkaat.. mekin haluaisimme perheen. elämä helpottuisi hyvin paljon." Merirosvo poju kävi istumaan viereeni. Minäkatsahdin hiukan säälien poikia huoneessa. Jokainen heistä riiputteli päitään. "Toisaaltaan, me olemme melkein joka tytön märkä päivä uni." Merirosvo poju nauroi katketakseen, ja muutkin pojat yhtyivät häneen. minä naurahdin hiukan. "Sori poju, erosin juuri." purin rystysiäni, ja Danielin suu loksahti auki."Sähän.. sanoit ettet halua puhua hänestä." Katsoin veljeäni silmäkulmasta. minä naurahdin hiukan, kun Merirosvo pojan ilme vaihtui virnuilusta järkyttyneeseen.
Minä kallistin surullisesti pätääni. "Meidän maailmassamme on mahdollista erotakkin. Onneksi. Se hyypiö, oli enemmänkin kun kolme laivallista juopuneita piraatteja." Daniel nyökytti kiireesti päätään. "Daniel, Ethän sinä ole koskaan nähnyt kolmea laivallista juopuneita piraatteja - paitsi leffoissa." Minä sanoin veljelleni, joka huitaisi kädellään ilmaa. "Sama asia." Minä tuhahdin.
Merirosvo poju nauroi muiden kanssa. Pyöräytin silmiäni ja tukahdutin tirskahdukseni. Ren käänsi kumeisena kylkeään. Merirosvo poju nousi ylös ja ojensi kätensä minulle. "heihei hetkinen!" Älähdin ja nousin omin avuin ylös. "On mulla sentään vielä arvokuuteni." Sanoin jä käännyin puolittain hänestä pois päin.
Merirosvo poju tarttui minua käsipuolesta. "Et voi kulkea tuossa mekossa loppu päivää, ihmiset kattois kieroon. " Minä irvistin ja siristelin silmiäni. emni hetki, ja joku toi nauraen minulle naurettavan näköisen pitkän röyhelö mekon, ja se oli keltainen. "Et ole tosissasi! ei ikinä! hullut!" Kiljuin ja peräännyin kauhusta kalpeana. "Vain märissä unissanne! eiei!" Älisin ja kopeloin selkääni. Merirosvo poika kyllä huomasi sen. Puvun pitäjä pysähtyi ja katsoi minua epäilevästi.
Hän käveli luokseni, ja katsoi minua hämmentyneenä. "onhan sulla nytteki mekko päällä." Hän sanoi minulle.
"Koska me paettiin juhlista. Meidän maailmassamme myös tytöt käyytävät tavallisia housuja." Merirosvo poju katsoi minua hämmentyneenä, heilautti kättään, ja joku vei mekon pois silmistäni. Merirosvo poika risti kätensä rintakehälleen, ja vaihtoi painonsa toiselle jalalle. Minämutristin suuni. "Täällä sua katotaan kieroon, ellet ole poika." tuhahdin.
"Mä menen ihan tarpeksi läheltä." Huomautin ja Daniel nyökytti päätään. Kuului naurahduksia muiden poikien seasta. "katotaanko?" Kysyin kovemalla äänellä, ja katsahdin poikia, jotka painoivat päänsä. Merirosvo poika nappasi minua uudestaan käsipuolesta, ja raahasi mukaansa. me astuimme johonkin tosieen huoneeseen, ja poika penkoi jonkinlaista laatikkoa hän katsahti minua, ja heitti housut minulle. hänen onnistui löytää jonkinlainen löysä paita."Taidat tarvita apua? tuo korsetti hommeli näyttää tiukalta." Hän sanoi ja käveli luokseni. hän kiersi taakseni, ja vain vaivoin ehdin nappaamaan mekostani kiinni, ennen kuin se paljasti minusta mitään.
Merirosvo poju tuijotti selkääni, ja silitti sormillaan katanoitani. käännyin ympäri ja tuijotin häntä myrkyllisesti. "wow, pitänee miettiä, kelle uhoon." Hän sanoi minulle hämemntyneenä. naurahdin ja otin myös jouseni pois selästäni. hänen katseensa muuttui taas.
älähdin sillä mekkoni oli taas pudota. Merirosvo poju nauroi minulle taas."Minä poistun hetkeksi." ja niin hän meni.suljin oven huolella, ja työnsin tuolin sen kahvan alle. pidin huolen, että en seissyt avaimen reiän edessä ja vaihdoin housut ja paidan ylleni. kävelin jonkinlaisen peilin eteen, ja katsahdin itseäni. enkä voinut olla hymyilemättä voiton riemuisesti kun astuin takaisin muiden pariin. Merirosvo poju tuijotti minua. "Sanoinhan." Pidin viittaani kevyesti käsivarrellani, ja olin taas tunkenut aseeni selkääni. Daniel halasi minua hymyillen.
"Wow wow wow. " Merirosvo poju sanoi minulle. hän käveli minun luokseni ja kietoi kätensä vyötärölleni.Daniel nosti päänsä. ja minä kohotin hiukan toista kulmaani. hän sirisi kätensä olkapäilleni, pyöräytti minut ympäri, ja laski taas kätensä olkapäilleni. Karistin hänen kätensä tuttavallsiesti pois, ja kävelin renin luokse.
Hän tuhisi hiljaa unissaan. Daniel seisoskeli vieressäni ja katseli poikia. He alkoivat taas hillua, kuin meitä ei olisikaan.Merirosvo poika alkoi nojailla jonkinlaiseen tukipilariin ja vilkaisi kavereitaan. Daniel istahti jonkin ajan kuluttua istumaan renin vuoteen viereen. hän kosketti povi taskuaan ja katsahti minua. Tunsin avaimen muodon rintakehääni vasten, ja katsahdin veljeäni nyökäten varovasti. Daniel liikahti lähemmäs minua, ja alkoi supattamaan hilajisella äänellä kanssani. Merirosvo poju katsoi meitä silmä kovana. "Emme voi kertoa näistä heille. ties vaikka..." Daniel aloitti mutta Merirosvo poju käveli luoksemme, ja risti kätensä rintakehälleen. "Mistä näistä?" me katsahdimme säikähtäneinä toisiamme. Nousin varovasti ylös ja purin huultani.
"Me meitimme, että koska olemme tulevaisuudesta, teidän ei kannata tietää tuota.. meidän maailmastamme kvoinkaan paljon, se saattaisi muuttaa historiaa... siis teidän tulevaisuuttanne, tai vastaavaa." Daniel nyökkäili ja katsahteli Renniä. Merirosvo poju mutristi suutaan, kohotti hiukan toista kulma karvaansa, ja minä tajusin täriseväni hiukan. Ristin käteni rintakehälleni, ja puristin käteni nyrkkiin, ettei vapinani olisi näkynyt selvästi. "Valehtelet." Hän sanoi minulle ja vaihtoi painoaan toiselle jalalle.
Minä purin hammasta, ja tuhahdin. "Minäkö? ehei. en osaa edes." Daniel ei kuitenkaan voinut pitää naamaansa peruslukemilla. "Ainakaan jos tuo idiootti on kuuloetäisyydellä." Mutisin sarkastisesti. Daniel alkoi nauramaan. Minä etsin katseellanijotain, millä mätkäistä tätä. merirosvo poju kuitenkin esti aikeeni, ajamalla minut seinää vasten. hän katseli minua tarkkaan. irvistin ja toivoin että hän ei huomaisi kaulassani olevaa nahka lenkkiä, joka meni paitani alle. Ja se oli turha toive. Hänen silmänsä laskeutuivat sitä pitkin aina paitani ylä helmaan asti. sitten hän kohotti katseensa silmiini.
Hän painoi kätensä molemmille puolille kasvojani.ja nuolaisi huuliaan. Huoneen muut pojat tuskin huomasitvatkaan meitä. Muutama pysähtyi, ja käveli meidän luoksemme. he jäivät seisomaan merirosvo pojun viereen. "Mitä nyt, pomo?" He kysyivät ja minun silmäni levisivät hiukan. daniel saattoi jopa olla oikeassa heidän luotettavuudestaan. Minä yritin keksiä nopeasti jotakin selitystä avaimelle. "Tyttö valehtelee jostain. tietäisinpä mistä." Merirosvo poju mutisi heille. "Sanoinha jo!" tiuskaisin ärtyneesti, ja mulkoilin raivostuneesti veljeäni. aloin pikku hiljaa kiihtymään, mikä oli yksi paheistani tukalissa tilanteissa.
Merirosvo poika katsahti taas nauhaa kaulassani. "Se liittyy tuohon, eikö?" Hän kysyi minulta. Minä purin hammasta. "Tavallaan." Merirosvo poju nappasi nauhasta kiinni, kuitenkaan avainta esiin vetämättä. hän näytti epäröivän.
Pojat hänen vierellään katsoivat toisiaan merkitsevästi. ja minä virnistin hiukan. "eikö pokka kestä?" Kysyin haastavasti, ja Merirosvo poju kohotti katseensa silmiini. sitten hän veti avaimen pois paitani alta, ja alkoi käännellä sitä kädessään. "Mitä hiivattia?!" hän älisi ja kallisteli päätään. "Mistä sinä..tämä on.. hitsit te olette tosi pahassa pulassa." hän vain sanoi, napapsi minua ranteesta ja lähti raahaaman minua jonnekin. me kävelimme taistelevien poikien ohitse ja veti minut portaisiin. me kipusimme ihan ylös asti ja istuuduimme b jonkinlaiselle lavalle yhläällä. siellä oli pari heinäpaalia, ja yksi liina lattialla, jonka päällä kynttilä. Merirosvo poika raahasi minut istumaan yhden paalin päälle, ja nykäisi avaimen kaulastani istahtaen viereeni. Minä napapsin nauhasta heti kiinni, ja toisella kädelläni hänen ranteestaan.
Merirosvo poju nosti katseensa minuun ja tuli lähemmäs. koko hänen kehonsa tuntui kutsuvalta, ja huomasin hänen ihon lämpönsä korkeaksi. "Oh my god! miten korkee sun lämpös oikein on?" kysyin huolissnai ja painoin kämemneni hän otsalleen. Poika vain hymyili. "me piraattien lapset olemme usein tosi kuumia. molemmissa mielissä." Merirosvo poju hymyili ja tarkasteli taas avainta. "Kerro kaikki, kiltti." Hän sanoi, ja sulki avaimen käteeni. Vedin hyvin syvää henkeäni, ja aloitin koko tarinamme ihan alusta asti. Merirosvo poju kuunteli ihan koko jutun ja naurahti hiukan. "Ei kai ne mun tappamat.. Pi..piraatit.. ollu mitään.." aloin änkyttää, sillä puhuminen tuntui vaikealta. Olin ihan oikeasti tappanut jonkun elämässäni, ensimäsitä kertaa, ja Merirosvo poika katsoi minua ymmärtäväisesti.
"Eivät. Sinun maailmassasi ei ilmeisesti tapeta ihmisiä melkein päivittäin, ja harjoitella sitä varten?" merirosvo poju kysyi, ja nojautui polviinsa. ja hänen katseensa oli läpitunkeva.
Minä pudistin päätäni. "Ei. siitä joutuu heti vankilaan. nykyään ihmisiä kuolee tauteihin, onnetomuuksiin, ja muutamiin murhiin. olen aina.. halunnut.. mutta.. en ole voinut." Mutisin hiljaa, ja aloitinkertomaan meidän elämänkaartamme.
"Me ollaan outoja, siis kaikkien mielestä. koulussa, paikak jossa opiskellaan, meitä koko ajan kiusataan ja niin edelleen. Me liikutaan omassa mailmassammekin väärään aikaan. Ulkonaliikkumiskielto." Selitin hiljaa. Merirosvo poju katsoi minua hämmentyneenä. "Mikä se on?" minä katsahdin poikaa. "Juuri sitä, miltä kuulostaakin. et saa liikkua ulkona tietyn kellon ajan jälkeen. meidän tapauksessamme kahdeksan illalla. ja aina me olemmeulkona. siinä talossa,josta kerroin." Minä liikahdin hiukan lähemmäs pojan kehoa, kuin turvaa hakien. Merirosvo poju kietoi kätensä hartiolleni. "damn, mä olen.. väsynyt." Kuiskasin ja suljin silmäni. painoin pääni pojan olkapäätä vasten. merirosvo poju pysyi hilaa. Säpsähdin kuitebkin heti ja ravistelin päätäni.
"Anteeksi.." Hieraisin silmiäni, ja yritin vetäytyä pojasta irti. "eiei! ei haittaa, oikeasti." Merirosvo poju sanoi, ja painoi minut takaisin vasten olkapäätään. "Sä olet niin viileä, että voisit olla aatelinen." poika sanoi. Minä suljin silmäni. "Ehkä olenkin.. tavalalan. meidän maailmassa me asutaan sellasessa kartano tyyppises talos.." sanoin hiljaa. merirosvo poju nauroi minulle.
"Puhuit aikaisemmin jostain kartasta? onko se vielä teillä?" Hän kysyi totisesti. katsahdin poikaa. "en kerro, ennen kuin sinä kerrot mitä helvettiä on meneillään." Sanoin yks kantaan. lavalla tuli hiljaista. "Lupaatko sitten kertoa totuuden siitä kartasta?" Hän kysyi minulta. Nyökkäsin varovasti, tosin aloin epäillä.
Ja merirosvo poika keroikin minulle kaiken. Kaksi eri merirosvo sukua riitelee kartasta, ja avaimesta jkoska sen avulla voi hallita koko universumia. siitä, että miten, en tajunnut mitään, mutta tajusin sen uhkaksi. Vuosisatoja sitten suvut piilottivat kartan johonkin toiseen aikaan, ja meni pari vuotta kun välit kiristyivät, ja karttta haluttiin takaisin - mutta sitä ei enää ksokaan löydetty. ennen eilistä päivää. Toinen suku halusi pitää kartan itsellään ja tuhota maailman, ja toinen taas säilyttääkseen sen. ".. heidän harmikseensa, jotta maailmaa voisi hallita kartan avulla, tarvitaan avain. olivatko ne koko ajan samassa paikassa?" Hän kysyi minulta. nyökkäsin.
"melko tyhmässä paikassa. siis kun ajattelee, että meidän ajasamme se tapa keksittiin vuosia aikasemmin, kuin esimerkiksi kiinassa." selitin, ja merirosvo poju nauroi minulle. "meidän pitäisi päsätä isäni luokse. tämä mahdollistaa voittomme, ja maailman rauhan.. kai kartta on teillä yhä?" Hän kysyi äkisti ja puristi minua tiiviimmin rintakehäänsä vasten. "Emme olisi varmaankaan täällä, jos ei olisi. nehän olis vähintäänkin tappaneet meidät." sanoin.
"Tuo kuullosti myöntävältä vastaukselta. Jumalille kiitos." Merirosvo poju hymyili vapautuneesti.Minä suljin silmäni. "Okei, me kai sitten ollaan samaa porukkaa - toistaseksi. Mä kerron nimeni,jos sä kerrot omas." sanoin pojalle, ja nostin pääni hänen olkapäältään, ja katsoin vihreisiin silmiin. Merirosvo poju katsoi minua syvälle niihin, ja avasi suunsa. "Nico. C:llä." Hän sanoi minulle. "Mutta kaverit alhaalla sanoo pomoksi. oleneräänlainen.. " Hän tuntui etsivän oikeaa sanaa. "..Johtaja vai?" kysyin, ja poika nyökkäsi. "Denise. sano Den - kuulostaa enemmän pojan nimeltä. " hymyilin hiukan. Nico virnisti. Meni hetki, ja me tajusimme olevamme turhankin lähellä toisiamme. kasvoillamme oli vain noin viisisenttiä väliä toisiinsa, ja katsahdimme toisiamme hämmentyneinä. Nico pisti tilantaan taas leikiksi. "haluatko suudella minua?" hän kysyi kallistaen huvittuneena hiukan päätään. irvistin ja vetäydyin hiukan kauemmas. "En." sanoin yks kantaan.
Nico naurahti hiukan.Hän tuli uudestaan lähelle. "yleensä kun tytöt pääsevät näin lähelle, he haluavat suudella minua. Mutta en koskaan.. anna heidän tehdä sitä. sinä voisit olla poikkeus." Minun teki mieli lyödä poikaa mutta yritin hillitä itseni. ihan oikeasti olin kiinnostunut pojasta enemmän kuin oli terveellistä. Poika kumartui vieläkin lähemmäs,ja väli oli vain kaksi senttiä. "Vai eikö pokka kestä?" Nico kysyi minulta.
"Senkin paskianen, nico.. tuohan on kiristämistä." Kuiskasin hiljaa mulkoilin häntä. Nico virnisti. "No? olenko oikeassa Denise? oletko pelkuri?"Minä huokaisin raskaasti. "oikeasti! erosin toissa päivänä!" murahdin, ja pidättelin itseäni tosissani. Nico katsoi minua silmiin, ja vei kämmenensä takaraivolleni. hengitykseni kiihtyi hiukan, ja Nicon kasvoille levisi tyytyväinen hymy."mitä väliä sillä on?" Hän kysyi minulta ja minä avasin suuni. "En tiedä, nico.. en vain.. ole valmis vielä mihinkään uuteen. ja musta vaan tuntuu että sä leikit. se tekis susta samanlaisen paskiasen kun edellisestäkin." Sanoin nopeasti puhuen. se tuntui hassulta. Nico katsoi minua tulistuneena.oma sydämeni poukkoili kiivaasti. Väli pysyi kahtena senttinä. Sitten äkkiä; "tai mitäpä väliä sillä on." Kuiskasin ja lähestyin vielä sentin. Nico virnsiti.
"pokkas ei kestä kielaria." Jäykistyin. "Ei niin." Myösin sen sileäntien, ja painoin huuleni Nicon huulia vasten. poika kietoi kätensä ympärilleni, ja esti karkaamiseni. Hän raotti hiukan suutaan, ja tunsin kielen koskettavan hellästi ylähuultani. pidin itse suuni tiukasti kiinni. Nicon huulet olivat lämpimät, ja tuntuivat polttavilta viileiden huulieni kanssa. Suljin pakostakin silmäni.Meni hetki, ja Nico erkaantui minusta. avasin silmäni ja akstelin suoraan hänen vihreisiin silmiinsä. henkäisin hiljaa ja revin hänen kätensä irti ympäriltäni, ravistelin päätäni ja auoin suutani pojalle, joka kallisti päätään. Nousin ylös, kiinnitin avaimen kaulaani. "Menen katsomaan onko Ren herännyt." sanoin ja kompuroin portaisiin takaisin. suin matkalla hiuksiani parempaan kuntoon,ja järjestelin Kasvoni. Pojat kääntyivät katsomaan viiletystäni huoneen halki.
"Daniel! onks sulla se vielä?! sano että on!" Huusin jo kaukaa ja daniel nyökytteli päätään. "mitä siellä tapahtui?" än kysyi ja huokaisin. "Okei,mikä mut paljasti?" kysyin ärtyneenä. "äänensävy." huokaisin. ja kerroin hiljaa pojalle koko jutun. Ren oli herännyt hetkeä aikaisemmin. "haluatko että menen ja revin sen paskiasen kappaleiksi?" Daniel kysyi turhankin kovaa ja poikia alkoi keränätyä. "Daniel!" Älähdin ja läpsäisin häntä poskelle. "Jos me halutaan päästä elävinä ktoin, sä et mene ja revi sitä kappaleiks, tai mä silpon sut palasiks!" uhkasin. daniel nosti kädet pystyyn ja näytti kieltään. "Ei huvita." Mulkoilin häntä. Nico käveli poikien ringin läpi ja katsahti Danielia. "Jos meollaan nyt 'samaa porukkaa noin suunnilleen' Mä haluaisin mun miekan takas." tuli hilajista ja hetken epäröinnin jälkeen Nico piteli kädessään taas asettaan.
"osaaks uutukaiset tapella?" Kuului ivallinen älähdys joukosta. minä purin hampaitani yhteen. "Mino, älä kettuile heille. Poika päihitti minut ennen kuin ehdimme edes aloittaa. ja tyttö.. en halua edes tiettä, minkälaista jälkeä hän sinuun tekisi." Nico sanoi ja kiersi kätensä ympärilleni ja veti lähelleen. "Jos sä et päästä irti, mä vannon että et istu viikkoon, saatika kuse kivuttomasti." Ärähdin. Nico päästi heti irti. pojat nauroivat katketakseen. "Tyttöhän on hyvä! Nimi?" He kysyivät yks kantaan minä katsoin heitä kuin hapanta sitruunaa. "Den." Nico sanoi tyynesti. tallasin hänen jalalleen. Nico alkoi nauramaan ja suuteli hiuksiani. "OKEI! nyt riittää nico!" Tirvaisin poikaa nyrkillä poskeen, ja pojat nauroivat katketakseen. daniel ja ren yhtyivät heihin. Nuco katsoi minua vuorostaan happamesti.
"Turpaan tulee Denise." Hän snaoi, heilautti miekkaansa, vain tajutakseen, että oli ilman sitä. pitelin tyynesti kataani kädessäni, ja katsahdin terä maassa olevaa miekkaa, joka värisi vielä. Nico kävi hymyillen hakemassa sen, ja työnsi sen tuppeensa. hän käveli luoskeni, ja kietoi kätensä vyötärällöneni. naurahdin pyöräytin silmiäni. otin varovasti miekan kahvasta kiinni,ja menin lähemmäs poikaa. Ennen kuinn Nico ehti reakoida,painoin huuleni hänen huulileen, saaden pojan sekaisin. kierähdin kauemmas ja samalla vedin hänen aseensa pois. Nico katsoi miekkaansa äimistyneenä, ja etsi omaansa vyötäröltään, kunnes tajusi jekkuni.
"Busted, nico." Virnulin ja ojensin virnuillen miekan pojalle. joak pyöritti silmiään ja ottisen. "Selvä." Hän naurahteli. Nico ei voinut olla nauramatta muiden kanssa. Kävelin rennin luokse ja silitin hänen hiuksiaan. olin ihan oikeasti väsynyt, mikä huokui ympärilleni. Nico käveli taas luokseni. "Jonkun aika päästä nukkumaan." Hän sanoi, ja puoli väkisin raahasi minut toiseen kerrokseen, omaan huoneeseensa. "Toistaiseksi voit yöpyä kanssani. " Minä tuijotin poikaa kuin hapanta sitruunaa taas. Nico katsoi minua hämmentyneenä. "Miksi muka?" kysyin ärtyneeseen sävyyn.Poika vain tuli, ja kietoi kätensä taas vyötäisilleni. "Koska en todellakaan ole niin häijy kun muut pojat. Voit nukkua tuossa patjalla." Nico osoitti patjaa ikkunan alla. hän käveli omalle patjalleen, jonka tajusin olevan heinistä ja oljista kyhätty.
"juu, nukut mun normaalila paikalla." Hän sanoi kun tajusi katseeni.Minä avasin suuni ja yritin vängätä vastaan mutta Nicon katse oli veren seisauttava. "E..ehkä ..kyl me molemat tähä mahutaan." sanoin äkkiä. Minua inhotti kummatkin ajatukset. se että vein toisen makuu tilan, ja se että nukkusiin piraatti pojan kanssa, joka oli suudellut minua. Nico katsoi minua pitkään ja tuhahti.
Lopulta hän käveli luokseni, ja asettui makuulle viereeni. hän katseli minua, ja kääntyi minuun päin. Nico alkoi silittää poskeani hiljaa, mutat kavahdin taaksepäin, ja peräännyin seinään. "Hajurako silti." sanoin tyynesti, ja käänsin selkäni hänelle.
Nico kuului naurahtavan, mutta horjuin jo unen ja todellisuuden rajamailla. ei mennyt kauaakaan, kun katosin mustuuteen.
Luku II Kun aamulla heräsin, en halunnut avata silmiäni. Uneni ol ollut mukava. Ren oli siinä pukeutunut kerrankin johonkin hassuun asuun, ja minä olin ollut lolitassa. Daniel ei ollut suostunut tulemaan pukukopista pois, ja kun olimme raahanneet häne tulos sieltä, hänellä olikin ollu päällään pinkki kukka mekko. Mutta joka silitti hiuksiani. Räväytin silmäni auki, ja tajusin Danielin istuvan vieressäni, ja tosiaan silittävän hiuksiani.
"Dan?" Kysyin unen pöpperöisenä, ja hieraisin silmiäni, kirkaisten, mutta poika painoi kätensä suulleni. Se sittenkään ollut Daniel, vaan Nico. Hänen kasvoillaan oli hämmentynyt hymy. työnsin hänet kauemmaksi, ja pörrötin hiuksiani. "Hitto. kauan mä nukuin?" Kysyin yhä unisena. Nico tuhahti ja nousi seisomaan katsahtaen minua silmäkulmastaan. " melkein kymmenen tuntia. Nyt on jo ilta." Ravistin päätäni ja kompuroin ylös hieroen selkääni hiukan.
Haukottelin ja hieroin silmiänikin.Nico istui vaita patjalla ja tarkkaili liikkeitäni. ,
Lopulta kömmin takaisin patjalle ja istuuduin Nicon viereen, ja purin hammastani."jos sun isäs kerran on merirosvo, niin ethän sä sitten ole orpo." totesin varovasti. Nico tuhahti ja pudisteli päätään.
"et ymmärtäisi kuitenkaan." hän sanoi lopulta. Minä kallistin päätäni ja huokaisin.
"voisit aina yrittää selittää." minä totesin uudestaan ja yritin saada poikaa kertomaan minulle oman tarinansa. Nico kuitenkin vain istui hiljaa. " ei sitten. " huokaisin surullisena.
Olin jo nousemassa ylös mutta Nico veti minut alas istumaan. hän piti kiinni kädestäni. "Kerro sinä minulle.. miksi erosit edellisen poikaystäväsi kanssa?" Aloin purra hammasta ja yritin vääntää kättäni irti.
Pudistin päätäni. " en halua puhua hänestä. " kuiskasin hiljaa ja viimein sain käteni irti hänen otteestaan. nico kuitenkin antoi minulle tarjouksen josta en voinut kieltäytyä: "Jos kerrot, niin minä kerron isästäni ja minusta." Vedin syvää henkeä ja puristin silmäni kiinni. "Vain jos sä alotat" Kuiskasin pitäen silmäni edelleen kiinni.
"Ihan miten vain. Mutta et sitten juokse kirkuen karkuun."
"Katsos, minu isäni on merirosvo kapteeni. hänen ryövärinsä ovat niitä jotka tahtovat.. tuhota maailman.Minä ja kaverini ollaan molempien joukkojen lapsia, niitä jotka halusivat olla yhdessä ja tuoda rauha osapuolten väliin. siksi vanhempamme karkottivat meidät luotaan, ja kielsivät palaamasta ilman avainta ja karttaa. mutta suurin uutinen tulee tässä. joukot ovat tismalleen samat kuin pari sataa vuotta sitten. he ovat ikään ja aikaan kuolemattomia." Tietoa tuli paljon yhdellä kerralla liikaa, ja minä jäykistyin hiukan. "mutta minulla ei ole aikomustakaan antaa karttaa kummallekkaan osapuolelle, vaan viedä se neljännelle. meidän ihan oikeiden vanhempiemme luokse. tai siis, periaatteessa isovanhempieni." Minä istuin hiljaa, hiiskumatta ja yritin olla ajattelematta.
"ja minun isivanhempani aikovat tuhota kartan ja avaimen. nyt ihmettelet että miten kaikki sukulaiseni ja minä olemme säilyneet näin pitkään? Koska vanhempieni kaunat toisiaan kohtaan pitävät heidän elossa, ja isovanhempani.. he ovat ainutlaatuisia. he eivät kuole ikinä." hän sanoi ja puri hammasta.jotain hän vielä salasi.
"Koska.. älä juokse karkuun.. vampyyrejä."
Hengitykseni lakkasi, ja tunsin tunnon katoavan jaloistani. meni hetki ja sain kehoni taas hallintaani. olin jo osannut odottaakkin sitä heti kun hän oli snaonut isovanhempiensa olevan kuolemattomia. "Kun viemme kartan ja avaimen heille, he voivat ottaa meidät huostaansa ja tehdä meistä kuolemattomia. nyt me olemme vain pitkä-ikäisiä, hitaasti kypsyviä, vaikeasti tapettavia orpoja.Puolivampyyrejä."
Nico käänsi katseensa minuun.en voinut tai oikeastaan kyennyt epäilemään hänen tarinaansa. "Juotko sitten verta?" Kysyin hiljaa. Nico käänsi katseensa minuun. "Ehdottomasti." En voinut olla värähtämättä.
"Luulin aina että vampyyreillä ja puolivampyyreillä olisi kalmankylmä iho. ei kuuma." sanoin epäillen viimein.
"Se on vain satu, Den. herää todellisuuteen." Nico pyöräytti silmiään. "oletko sitten ylinopea? salamaakin nopeampi?" kysyin lähes täysin äänettä. Nico katsahti minua hiukan harmissaan. "En. olen tarvittaessa sitäkin nopeampi, mitä isovanhempani ovat. sen takia et ikinä tule voittamaan minua reilussa juoksukilpailussa. minulle sä olet etana, tai vaikkapa kilpikonna." Nico sanoi sen niin suoraan että se sattui.pidin kasvoni kuitenkin mahdollisimman tyyninä.
"Et kärähdä auringon valossa. valkosipuli ei tepsi?" Kysyin äkisti. Nico pudisti päätään. "ristit? vihkivedet? saarnat? raamatut?" Kysyin peräkanaaja Nico pudisti samaan aikaan päätänsä kaikelle. "Ei edes vaarnat?" Nico naurahti hiukan vaivallisesti. "jos haluasit tappaa mut, sun ei tartteis kun vaan katkasta mun pää." Tuijottelin seinää mitään näkemättä. olin mukamas puolivampyyrin kanssa samassa huoneessa, ja tajusin alakerran olevan täynnä niitä lisää. "Onko Ren ja Daniel turvassa?" kysyin äkkiä pelästyneenä. nico pudisti päätään. "kuka tahansa saataa menettää hermonsa minä hetkenä hyvänsä. mutta älä huoli, he eivät pure heitä. he vain.. lävistävät heidät. rauha!" Nico nappasi minusta kiinni ja veti minut alas.
"Eivät he sitä tee! ne ei voi, ilman mun lupaa. ainoostaan äristä." Istuin taas hiljaa ja tuijotin seinää. "Nukutteko te?"hiljainen kysymys karkasi huuliltani. nico huokaisi. "tämä saa sitten olla viimeinen kysymys. Ei, me ei nukuta, mutta me voidaan nukkua jos me halutaan. mä en nukkunu sillon kun sä nukuit." Nico sanoi hiljaa käänsi katseensa minuun. "Mistä päästäänkin suhun. sun vuoros kertoa susta ja siitä tyypistä."
" et sitten ala halveksimaan mua. " Tuhahdin.
"Miksi alkaisin?" Nico kysyi.
" tajuat kohta."
vedin syvään henkeä, ja aloitin.
luku III todellisuuteen heräämisiä.
istuin hiljaa puiston penkillä ja odotin poikaystävääni, joka oli luvannut tavata minut täällä. tiesin hänen olevan taas myöhässä, niinkuin hän olikin. se ei ollut uutta minulle. pidin katseeni edessäni olevassa puussa, kunnes viimein kuulin tuttuja ääniä takaatani. käännyin ympäri ja katselin hitaasti ja hoiperrellen lähestyviä hahmoja. huokaisin hiljaa kun näin Leon olevan nuorison seurassa. epäonnekseni Leo tunnisti minut ja hoippui luokseni. "hei kaunokainen! mitä sä yksin äällä istut?" tämä kysyi hiukan sammalraen. muu nuoriso kiirehti tiehensä kun tunnisti minut. " odotan sua." totesin yks kantaan ja vetäydyin hiukan kauemmas.
"oliko meillä tapaaminen?" hän kysyi humalapäissään. silloin tiesin että Leo ei ollut minun tyyppiäni. hänestä tulisi samanlainen kuin isäpuolestani. "ei. minulla oli vain asiaa sulle." kerooin Leolle. olin miettinyt jo useamman päivän ajan että mitä oikein näinkään huumeiden, lääkkäeiden ja alkoholin sekakäyttäjässä? Leo ei ottanut kuitenkaan asiaa kuuleviin korviinsa vaan aluksi luuli sitä pilaksi. "LEO! en pilaile, seon ohi!" sanoin topakasti ja nousin ylös penkiltä.
"miksi?" Tämä kysyi minulta äristen. "Miksikö? Miksikö?!" Kysyin järkyttyneenä. "Sä et ole mun tyyppiäni. sä et edes huomio mua, etkä edes kohtele kauniista, vaan pikemminkin kun jotain arvotonta karvatupsua." Älkää kysykö msitä vertaus nousi mieleeni, mutta Leolta ei onnistuisi edes sen kunniottaminen. "sä olet aina myöhässä. ihan kaikesta. sä loukkaat mun veljeä, mua, Renniä." levitin käteni ja pudistin päätäni. "Sori Leo, mä en enää siedä sua."
Mutta leo, joka kuvitteli omistravansa kaiken ei uskonut. hän hoippui luokseni ja kövi kiinni ranteisiini. "Denise.." Hän sanoi ja kaatoi minut pusikkoon. hän repi par-aikaa vaatteita yltäni, samalla kun minä tein kaikkeni estääkseni häntä, syöksyi veljeni esiin pusikosta ja repi Leon irti minusta.Tärisin niin pahasti ja räpyttelin silmiäni yrittäen pitää kyyneleet poissa, mutta viimein sprtuen. Nico katseli minua vaitonaisena kunnes viimein veti minut syliinsä hiljaa.