Midnight's Werewolfs K-12 -.

Nimi: Midnight's Werewolfs
Suomennos: Täysikuun ihmissudet
Fantasiaa on joo.
Hahmot ja tarina Minä, ÄmByyY.
Ikäraja: 12 tai enemmänkin.


Tiedän, toinen(Huzulin lopetin.) jatkotarina. Ei voi mitään, kun inspiä on liikaa. Tämä ei ole todellisuutta, sanon heti, fantasiaa. Ja jos jokun tätä jaksaa lukea niin hyvä olisi, koska koskaan en tiedä minne aivoni ja mielikuvitukseni ja käteni minut vievät.

Päivityksiä:
-Tarina alkaa 6.joulukuuta. 2009

»AAAAARGH!» Denis paiskasi seinäänsä erään kirjansa ja melkein heti tytön isä ilmestyi ovelle raivoamaan. Heillä oli riita, taas. Deniksen äiti oli kuollut auto-onnettomuudessa vuosi sitten, ja siitä asti tytön isä oli juonut liikaa, eikä hän kyennyt huolehtimaan enää jälkikasvustaan. Deniksen nuorempi veli, Kristian itki olohuoneessa ja pojan kaksoisveli, Ben, yritti nukkua metakassa. Sisaruksia oli itseasiassa yhteensä 6, joka oli sinänsä valtava määrä, suurin osa nimittäin oli alle kouluikäisiä lapsia.

Deniksen nuorempi veli, Kristian itki olohuoneessa. Sisaruksia oli itseasiassa yhteensä 6, joka oli sinänsä valtava määrä, sillä Denis joutui huolehtimaan kaikista yksin. Kristian oli vasta neljänvanha ja uhmaiässä, joka ei helpottanut kenenkään oloa. Deniksen pikkusisko Fanny ei uskaltanut tehdä mitään itsenäisesti, ja menisi ensivuonna jo kouluun, mitä jännitti kamalasti. Ben oli 10 vuotias tenava, joka mankui jatkuvasti. Sitten oli viellä viisivuotias Nora, joka luuli olevansa maailmanvaltias, tai enemmänkin. Niin, ja Denis itse oli 13, mutta ei menisi kauaakaan, kun tyttö täyttäisi 14. Itseasiassa, siihen oli vain pari viikkoa. Deniksen isoveli Steve oli 21, eikä enää asunut kotona, eikä välittänyt lainkaan perheensä huolistaan. Hän asui Australiassa, jossa hänellä oli, omien sanojensa mukaan 'kuuma mimmi vaimona'. Denis hoiti perheensä ruokkimispuolen, kun hänen isänsä oli humalassa, baarissa tai ihan vain jossain muualla. He riitelivät isänsä kanssa useasti, sillä isä syytti koko perhettä kaikesta, ollessaan humalassa, jossa hän oli melkein aina nykyään.

Meni vähän aikaa, ennenkuin isä tömisteli omaan huoneeseensa ja ovi pamahti kiinni. Denis kuuli salvan sulkeutuvan. Tyttö hipsi alakertaan tyynyttelemään sisaruksiaan. Denis sai vaista kahdeltatoista yöllä kaikki nukkumaan ja kykeni aloittamaan läksyjään. Tämä oli tavallinen päivärutiini, koulusta hakemaan tarhasta nuoret lapset, sitten kotiin, ruokaa, sen jälkeen kakarat vaativat huomiota ja leikkimistä koko loppuiltapäivän, sitten isän räyhäys, sen jälkeen lapset sänkyyn ja sitten Denis vasta saattoi keskittyä läksyihin. Ja herätys oli lähes jokaisena viikonpäivänä aamukuuden ja seitsemän välillä. Kesälomaan oli aikaa viellä samainen aika, kuin Deniksen syntymäpäiviin, sillä ne sattuivat olemaan kesäkuun ensimmäisenä päivänä.

Tyttö sai läksynsä tehdyksi vasta pikkutunneilla ja kaatui väsyneenä sänkyynsä, nukahtaen miltei heti.


Denis näki unta. Hän seisoi pimeässä metsässä, täysikuu loi kelmeää valoaan taivaalla ja venytti puiden varjot suuriksi ja pitkiksi. Jostain kantautui susien ulvontaa. Denis tunsi koko kehonsa väreilevän. Voimakas värähtely jatkui, kunnes maailma näkyi tarkemmin. Susien ulvonta kuului tarkempana ja kovempana. Hetkinen, Denis kykeni ymmärtään, mitä se tarkoitti. Sudet kutsuivat häntä luokseen. Tyttö lähti juoksemaan, tassut tömisivät maata vasten, kun Denis juoksi eteenpäin. Tytön häntä heilahteli juoksun mukana. Ulvonta muuttui kärsimättömämmäksi. Tytöllä kesti liian kauan. Denis kuunteli ulvontaa juostessaan, se kantautui läheltä. Hän saapui aukiolle, josta ulvonta kuului. Ulvonta täytti tytön korvat, hän ei nähnyt äänen lähteitä, niitä jotka kutsuivat häntä, silti ulvonta kantautui kaikkialta hänen ympäriltään. Ja samassa ilmaa halkoi äänekäs Ringgg.

Denis loikkasi ylös. Herätyskello. Hän sammutti sen unisena ja kömpi ylös sängystään, isän kuorsaus kuului tänne asti. Denis pukeutui nopeasti ja kipaisi alakertaan laittamaan aamupalaa. Juuri kun tyttö oli saanut sen valmiiksi alakertaan ilmaantuivat väsyneet kaksospojat, jotka istuutuivat pöydän äärelle syömään saman tien. Denis meni nopeasti herättelemään kärttyisen Noran, joka jäi pukeutumaan ja saapui pian alakertaan. Fanny oli tällävälin saapunut aamupalapöytään pirteänä. Hän meni aina aikaisin nukkumaan. Denis ehti syömään vain puolet annoksestaan, kun hänen jo piti auttaa lapsia valmistautumaan tulevaan päivään. Hänen onnekseen tarha ei ollut kaukana heidän kodistaan ja toinen onni oli se, että lapset olivat samassa tarhassa. Denis lähti viemään kakaroita tarhaan pyöräänsä taluttaen. Fanny ja Nora riitelivät koko matkan ja Nora kiusasi Fannya, joka itki. Denis joutui sopimaan riitoja koko matkan ja huokaisi helpotuksesta saadessaan luovuttaa sisaruksensa tarhatätien huomaan. Ben kävi samaa koulua, kun Denis, mutta menisi sinne vasta myöhemmin.
Koulunalkuun oli enään viitisen minuuttia, ja Denis vilkutti sisaruksilleen nopeasti ja lähti polkemaan hurjaa vauhtia kohti koulua. Hän oli myöhässä, taas. Koulun kello soi Deniksen ollessa parin korttelin päässä ja tyttö ehti luokan ovelle juuri, kun ovi sulkeutui hänen edestään. Tyttö koputti ovelle varovasti ja oven avauduttua tyttö raahusti paikalleen kuuntelemaan opettajan nuhteita. Taas keltainen lappu, johon isän pitäisi laittaa nimi. Taas Denis saisi selkäänsä. Tyttö tunki sen reppuunsa ja koitti keskittyä tunnin kulkuun parhaansa mukaan.

Kellon soidessa välitunnille Denis lähti ulos luokasta muun ihmisvirran mukana. Kävellessään kohti matematiikan luokkaa tyttö huomasi pitkällä käytävällä pojan. Hän ei ollut nähnyt poikaa koskaan ennen. Huomatessaan tytön tuijotuksen poika lukitsi katseensa Deniksen silmiin ja tuijotti pistävästi. Denis tunsi olonsa vaivautuneeksi, eikä mielellään olisi kulkenut pojan ohi, mutta hän tuntui seisovan sen luokan edessä, jossa tytön tunti oli. Denis veti syvään henkeä ja käveli pojan ohitse aivan oven viereen odottamaan tunnin alkua. Tyttö tunsi pojan tuijotuksen koko ajan ja se loppui vasta, kun opettaja saapui. Denis meni pulpettiinsa takariviin, jossa istui yksinään. Hän ei normaalisti keskittynyt matikantunneilla, mutta kuuli kuitenkin opettajan puheesta osan. »Meillä on täällä uusi oppilas.» Denis kohotti katseensa. Luokan edessä seisoi se tuijottelijapoika. Hän tuijotti nytkin Denistä, joka kätki kasvonsa otsatukkansa alle ja tuijotti pulpetin kantta. »Hän on nimeltään Dan ja on muuttanut tänne kaukaa...» Opettaja katsoi kysyvästi Dania. »Äitini kanssa.» Poika täydensi vikaisten muuta luokkaa. »aivan, aivan.» Opettaja sanoi. » Voit istua tuonne...Deniksen viereen. Niin että kaikilla olisi vihdoinkin pari.» Denis toivoi, ettei kukaan nähnyt hänen valahtaneen kalpeaksi. Dan nyökkäsi opettajalle, kiitti, ja tuli niin hiljaa tytön viereen, ettei siitä lähtenyt miltei lainkaan ääntä. Poika istuutui sulavasti tytön viereen ja alkoi tuijottaa tuota. Deniksestä se oli häiritsevää. Tyttö keskittyi piirtämään vihkoonsa, ettei tuon tarvitsisi kohdata pojan katsetta.

Denis kuuli pojan vastailevan täydellisellä äänellään opettajan kysymyksiin matematiikasta, kaikki kuuluivat olevan oikein. Tunti kului tuskallisen hitaasti. »Denis?» Kuului opettajan tiukka ääni ja tyttö säpsähti hereille. Koko luokka tuijotti häntä. »Voisitko ystävällisesti vastata kysymykseeni?» Denis empi. Mihin kysymykseen? Tyttö tunsi punastuvansa ja samassa vierustoveri kuiskasi vastauksen hyvin hiljaa Denikselle. »Ööh... 678.» Denis vastasi. Opettaja näytti hämmentyneeltä. »Aivan oikein Denis. Hyvä.» Opettaja sanoi ja raapi päätään. Denis käänsi nyt katseensa poikaan, joka tuijotti häntä hänen vierestään. »K-kiitos...» Denis takelteli. Poika tuijotti tyttöä hetken. »Pidätkö koirista?» Dan kysyi terävästi kuiskaten. Kysymys tuli äkkiarvaamatta. Tyttö hätkähti. »Mi-minäkö? E-en tiedä. En ole varma...» Tyttö tekalteli. »Kannattaisi ruvet tykkäämään.» Poika sanoi sitten kireästti ja lopputuntiin ei vaihdettu enää sanaakaan. Dankin tuijotti nyt eteenpäin tiukan oloisena. Denis ei käsittänyt. Oliko poika vihainen? Siitä, ettei Denis piitannut koirista? Mikä hemmoteltu kakara, kaiken piti olla niinkuin hän halusi! Ei sitten. Tunnin loputtua Denis lähti luokasta ulos ja lähti kohti ruokalaa. Ruokana oli jotain epämääräistä sörssellystä, jota Denis kuitenkin otti kohtuullisen paljon, kotona ei kuitenkaan ehtisi paljoa syömään.

Tyttö istuutui nurkkapöytään, eikä edes ollut ehtinyt aloittaa ruokailua, kun kuuli jonkun istuutuvan itseään vastapäätä. Dan oli istuutunut tytön pöytään ja katsoi Denistä suoraan silmiin. »Anteeksi, jos suututin sinut. En ole tottunut ihmis..iin, jotka eivät pitäisi koirista.» Dan sanoi ja tuijotti edelleen denistä silmiin. »Mi-mitä outoa siinnä on?» Denis kysyi varovaisesti. Danin kasvoille kohosi pienoinen vino hymy. Oikeastaan poika oli aika komea, mustat hiukset, jotka ylsivät niskaan asti ja valtoimenaan silmillä roikkuva otsatukka, sekä tuuheat kulmakarvat ja tummat silmät. Ja poika oli pitkä. Varmasti ainakin 180 senttinen. »Minä tiedän monia ihmisiä, jotka eivät pidä koirista.» Denis mutisi. »Entä jos et olisikaan ihminen?» Tämäkin kysymys oli tullut kamalan yllättäen ja aiheesta poiketen. »Mi-miten niin?» Denis kysyi ja vetäytyi kauemmas pojasta. Dan pelotti tyttöä, ihan oikeasti pelotti. Dan ei vastannut, silmäili vain tyttöä oudosti ja kun kello soi ruokavälitunnin loppumiseksi ei Denis ollut syönyt puoliakaan ruuastaan. Tyttö nousi nopeasti ja kävi kippaamassa ruokansa roskikseen, lähtien pikavauhtia seuraavalle tunnille.

Hän oli sielläkin. Dan. Ja istui taas tytön vieressä. Deniksestä oli alkanut tuntua, että poika seurasi häntä kaikkialle. Kuin koira omistajaansa, käväisi tytön mielessä. Tunti kului nopeasti ja Denis oli helpottunut, kun ei ollut ollut luvassa mitään paritehtäviä. Kiirehtiessään toiselle tunnille, tyttö havaitsi Danin seuraavan tuon perässä ja ikäänkuin tarkkailevan häntä. Denistä alkoi etoa, ja tyttö sipsutti naisten vessaan, sinne tuskin Dan häntä seuraisi. Vessassa oli ryysistä ja Denis meni erääseen kulmaan odottelemaan vuoroaan. Ja se tuli vasta, kun kello soi tunnille. Vessa tyhjeni hujauksessa, mutta Denikselle tuli kova kiire tunnille ja vessa oli ja jäikin tekosyyksi. Dania ei näkynyt enää missään. Itseasiassa, poika ei ollut seuraavallakaan tunnille. Joku sanoi pojalle tulleen huono olo ja Dan oli lähtenyt kotiinsa. Deniksen olisi pitänyt olla iloinen, mutta tyttö ei ollut. Hän oli huolestunut. Jotenkin. Johtuiko tämä hänestä, vaikkei se mitenkään voisi olla mahdollista?

Kolupäivä päättyi kolmen maissa ja Denis lähti hakemaan sisaruksiaan tarhasta. Lapset olivat villillä päällä, mikä ei helpottanut tytön oloa. Kotona Denis sai jälleen valmistaa pika-aterian ja loppuillan leikkiä sisaruksiensa kanssa. Kesken jännittävän autoleikin puhelin soi ja Denis kipaisi vastaamaan siihen.

»Denis kulta, muistatko viellä minut, kun sinusta ei ole kuulunut pitkiin aikoihin?» Langan päässä oli Deniksen mummi.
»Tottakai, mummi rakas. Odotas hetki. » Denis sanoi, laittoi kämmenensä luurin päälle.
»Kristian! Tulen ihan kohta!» Tyttö huusi nopeaan ja laittoi jälleen luurin korvalleen.
»Anteeksi.» Denis sanoi.
»Onko siellä vaikeaa?» Mummi kysyi huolestuneesti. Hän tiesi Deniksen isän ongelmasta, ja siitä, että Denis joutui hoitamaan sisaruksiaan.
»No, vähän.» Denis sanoi.
»Kuulostat siltä, että huolia olisi enemmänkin, miten koulussa sujuu?» Mummi kysyi. Denis kertoili lyhyesti, mitä oli tapahtunut ja empi, pitäisikö tytön kertoa Danista?
»Meidän luokalle tuli tänään uusi poika, Dan nimeltään.» Denis sanoi.
»Dan? Millainen hän on? » Kuului langan päästä.
»No, hieman outo. Kyseli pidänkö koirista ja suuttui, kun en ollut varma. Sitten hän sanoi, että ettei ole tottunut ihmisiin, jotka eivät pidä koirista. Lisäksi hän kysyi, että mitä jos en olekkaan ihminen. Mitä minun siihen muka pitäisi vastata? » Hetken oli hiljaista. Sitten mummin hiljainen ääni vastasi:
»Kai sinä sen jossain vaiheessa tajuat. Mutta kuitenkin, sinulla näyttää olevan vaikeaa. Mitä sanoisit, jos Penny-täti ja minä tulisimme sinne? Saisit sinäkin vapaa-aikaa sisaruksiltasi. Miltä kuulostaa?» Mummi sanoi, alun tosin niin hiljaa, ettei Denis ollut varma mitä kuuli.
»Se olisi mahtavaa!» Denis sanoi, eikä voinut peitellä äänestään kuuluvaa innostusta.
»Mutta milloin?» Tyttö kysyi.
»Heti huomenna, jos se sopii.» Kuului mummin ääni.
»Huomennako? Jo? Kyllä se sopii, en vain arvannut, että näin pian...» Denis sanoi.
»Selvä. Sinun ei tarvitse hakea sisaruksiasi huomenna tarhasta, me tulemme ajoissa. »Mummi sanoi. Sen jälkeen he toivottivat hyvää yötä toisilleen ja kuului luurin sulkeutumisääni. Denis tanssahteli takaisin viihdyttämään veljiään ja aika tuntui kuluvan kuin siivillä sinä iltana.
Myöhään mentyään nukkumaan Denis hymyili pitkästä aikaa. Olisi ihanaa, kun mummi ja Penny-täti tulisvat! Molemmat olivat ihania ihmisiä, ja se auttaisi paljon. Tyttö nukahti nopeasti ja nukkui sikeästi unia näkemättä.


Denis heräsi kolahdukseen takapihalla. Tyttö ponkaisi ylös. Kello näytti kolmea yöllä. Denis raahusti ikkunalle ja katsoi ulos, valmiina siihen, ettei siellä mitään olisi. Hän kuitenkin hätkähti. Musta, erehdyttävästi suurta koiraa muistuttava hahmo seisoi roskiksien luona. Ja suurta koiraa. Se oli yli metrin korkuinen, ainakin. Roskis oli kaatunut sen vieressä. Denis juoksi pihalle, napaten taskulampun käsiinsä piirongin päältä. Hän saapui pihalle, näytti valoa ja ehti nähdä vain kiiluvat silmät, kun suuri koira oli jo kadonnut jonnekkin. Tyttö käveli paikkaan, missä koira oli seissyt. Valtava tassunjälki oli painunut hiekkaan ja tyttö hypähti vaistomaisestikkin kauemmas. Denis nosti nopeasti roskiksen pystyyn. Tuo. Ei. Ollut. Koiran. Jälki. Se oli luonnoton. Kamalan kokoinen. Silti jokin sai tytön lähtemään seuraamaan jälkiä. Ne johtivat metsään, joka sijaitsi Deniksen talon takana. Tyttö empi. Olisi hullua lähteä metsään keskellä yötä, mutta...Ehkä pieni hulluus joskus oli hyvästä? Niinpä Denis päätti astua metsään aj lähti taskulampun valossa seuraamaan jälkiä.

Jäljet olivat etäämmällä toisistaan. Se tarkoitti koiran juosseen. Denis seurasi nyt nopeampaa jälkiä. Hän halusi saada selvän kuvan tästä koirasta, joka herätteli ihmisiä keskellä yötä. Pian jäljet tihenivät, ja se tarkoitti että koira oli hidastanut vauhtiaan. Pian Denis sapuikin aukiolle, samaiselle, joka oli ollut tytön unessa. Tyttö haukkoi henkeään. Aukio oli täynnä koiria. Ei, ei koiria. Vaan... Valtavia susia! Ja niiden jokaisen kiiluvat silmät olivat lukkiuteneet Denikseen ja seurasivat tytn jokaista liikettä. Samassa hetkessä lähinnä oleva susi oli loikannut tytön päälle ja lukinnut tuon aloilleen. Denis älähti. Mutta silloin tapahtui jotain muutakin. Denis suuttui. Tyttöä ärsytti. Valtava vastustuksen ja kiukun puuska iski tyttöön. Tuo tunsi ruumiinsa alkavan värähtelemään oudosti ja tyttö huudahti pelokkaasti, tietämättä mitä tapahtui. Silloin tyttö tajusi kuulevan sa paremmin, maailma oli selkeämpi, ei enään niin hämärä. Ja sitten tyttö ponkaisi, suden kaulaan kiinni ja tarrasi siihen torahampaillaan. Hetkinen? Torahampaillaan. »Hei, iisisti nyt.» Tyttö jäykistyi ja irrotti hampaansa perääntyen. Korvat luimussa. Maa oli lähempänä. Tyttö vilkaisi taakseen. Silmäkulmastaan Denis näki jonkin vilahtavan takanaan. Tyttö kyyristyi ja hyökkäsi sinne, mutta mitään siellä ei ollut, ja vihollinen oli äkisti jälleen tytön takana. Denis hyökkäsi uudelleen, mutta taas vihollinen oli vikkelä ja luikahti pois tieltä. Jostain kuului jotain nauruntapaista. Tyttö hyökkäsi jälleen ärsyttävän vihollisen kimppuun ja osuikin siihen tälläkertaa, osuttuaan vinkaisten. Tyttö jäi aloilleen järkyttyneenä katsomaan taakseen, katsomaan häntäänsä. Karvaista häntäänsä. Sitten Denis vilkaisi alas. Tassujaan. Tyttö ulvahti ja peruutti sudenkorvat luimussa taaemmas.

---

»Hei, ihan rauhassa nyt Denis, kaikki on okei.» Ääni kuulosti tutulta. Denis vilkaisi suurta tummanharmaata sutta, joka oli lähinnä häntä. Susi katsoi häntä pää kallellaan, ja jotenkin varautuneen oloisena. Denis paljasti hampaansa ja murisi, uhkaava murina muuttui kuitenkin vinkumiseksi hyvin pian. »Mitä tämä on?» Denis kysyi, mutta kysymys kuului haukuntana. »Se on... No, mummisi kertoo kyllä, kun kysyt häneltä.» Ääni vastasi. Dan, Denis tajusi. Ääni oli hieman erillainen, mutta selvästi outo hyypiöseuraajaluokklaispoika hänen vierestään koulusta. »Mummi? Miten mummi tähän liittyy? Mistä sinä tiedät hänet?» Denis kysyi ja terästäytyi huolestuneen oloisena. »Luulen, että hän kertoo mielummin itse.» Dan sanoi ja tuijotti Denistä. Tyttö pelkäsi selvästi. Denis uskoi Danin huijaavan. Jokin pila, taatusti. Hän oli jollain sairaannloisella tavalla yht'äkkiä muuttunut sudeksi, Dan oli varmasti vakoillut häntä, sillä tiesi mummista. Nyt poika tietysti aikoi tehdä jonkin pilan Denikselle, pilan, joka voisi järkyttää tytön mummia. Denis ei menisi halpaan. Tyttö murisi taas, tälläkertaa selvästi Danille. »Kuuntele tarkkaan. Minä. En. Mene. Enää. Halpaan.» Denis murisi, kääntyi kannoillaan ja ryntäsi pois. Tyttö kuuli Danin huutavan tytön perään, mutta tyttö ei välittänyt.

Aamu oli alkanut sarastaa jo, kun Denis pääsi kotiovelleen. Tyttö läähätti ja kuuli etäältä susien ulvontaa. Denis luimisto korviaan. Jostakin kuului auton ääni ja Denis vaistosi vaaran. Mitä ihmiset ajattelisivat ajaessaan heidän talonsa ohitse ja näkevänsä kuistilla jättimäisen suden? Denis juoksi takapihalleen piiloon ja kyyristyi heidän suurimman puskansa alle. Denis haistoi kukkien tuoksun ja siihen sekoittuvan kostean ruohon makean hajun. Sitä olisi voinut jäädä haistelemaan pidemmäksikin aikaa, mutta Denis terästäytyi, sillä heidän pihalleen pysähtyi auto. Autosta nousivat mummi, sekä Penny-täti. Denis oli unohtanut heidät kokonaan. Pelko tulvahti tyttöön, kuin voimakas aalto ja musersi hänet alleen kokonaan. Mitä hän tekisi, kun mummi tajuaisi hänen olevan poissa kotoaan? Eihän hän voisi näyttäytyä jättimäisenä sutena?

»Denis?» Kuului jostain. Denis pyörähti ympäri, muttei havainnut ketään. »Denis, nukkuuko se tyttö viellä?» Mummin ääni kuului jälleen. »Ei hän ainakaan huoneessaan ole.» Penny-tädin huolestunut ääni vastasi ja Denis tajusi äänien kuuluvan sisältä. »Missäköhän se tyttö on?» Mummin mietteliäs ääni mutisi. »Käyn katsomassa viellä yläkerrasta, mene sinä katsomaan vaikka puutarhasta, jospa hän olisi ulkona. »Mummi sanoi. Sitten kuului askelia ja joku avasi puutarhaan johtavan oven. Penny-täti. Denis oli kauhuissaan. Tyttö loikkasi puskan alta pois, juostakseen parempaan piiloon, muttei ehtinyt. Denis jähmettyi paikalleen huomatessaan tätinsä. Penny tuijotti Denistä silmät selällään ja alkoi kirkua. »Täällä on koira, jättimäinen koira!» Penny huusi. Mummi saapui nopeasti yläkerrasta ulos ja jähmettyi hänkin Deniksen nähdessään. Denis ei voinut itselleen mitään. Tytön kurkusta pakeni varoittava murina. Samalla hetkellä mummin ilme kuitenkin muuttui pelästyneestä hämmentyneeksi. »Se on Denis...» Mummi sanoi hiljaa ja Penny hätkähti. Nainen kurtisti kulmiaan ja tuijotti Denistä. »Mutta...Ei kai hän viellä...» Penny mutisi epäuskoisena. »En minäkään uskonut, että viellä, mutta nähtävästi se tapahtui jo nyt. Toivoin, että ehtisin kertoa hänelle ensin mistä on kysymys. »Mummi vaikeni hetkeksi. »Denis...Muistatko meidät? Tunnistatko meidät? Minä tässä, Carola-mummi, sekä Penny-tätisi... Emme halua pahaa. » Denis tajusi irvistelleensä heille jatkuvasti ja murisevansa. Nyt tytön ikenet palasivat hampaiden eteen ja murina lakkasi. Denis tuijotti heitä hölmistyneenä. Miksei tyttö muistaisi. Denis avasi suunsa vastatakseen. »Tottakai minä teidät muistan! Mitä minulle on tapahtunut?!» Ääni tuli ilmoille haukahduksena ja loppu vinkunana. »Jospa puhuisimme sisällä? Tule Denis. »

Mummi sanoi ja lähti edeltä sisälle. Penny seurasi heti perässä vielläkin hieman pelokkaan näköisenä. Denis empi, mutta seurasi sitten hitaasti perässä. Mummi sulki oven Deniksen jäljessä. Koti oli aivan tutun näköinen. Kulkiessaan eteisen peilin ohi Denis hätkähti tahtomattaankin. Hän tosiaan oli sudennäköinen. Mummi johdatti tytön olohuoneeseen ja istahti nojatuoliin. »No niin, Denis. Haluat varmasti tietää miten voit palata ihmiseksi, ennenkuin aloitan kertomaan mitä tämä on?» Mummi kysyi ja Denis oli jo vastaamassa, kun muisti ettei voisi puhua, ainakaan niin, että mummi ymmärtäisi. Hän tyytyi nyökkäämään. »Ei siinnä muuta, kunhan vain ajattelet sitä tarpeeksi kovin, alkuuns e tietenkin on hieman vaikeaa. » Mummi kertoi ja Denis yritti. Kerran, toisenkin. Denis vinkaisi, se ei onnistunutkaan ihan helposti. Tyttö onnistui vasta viidennellä kerralla. Denis tunsi taas ruumiinsa värähtelevän ja luidensa naksuvan, palautuessaan normaaleiksi. Eikä aikaakaan, kun Denis istui sohvalla, itsenään, mutta ilkosen alasti. Tyttö huudahti. Penny tuli huoneeseen ja viskasi Denikselle tytön vaatekaapista löytämiään vaatteita. Denis puki ne ylleen kiitollisena. »K-kiitos.» Denis mumisi ja vilkaisi sitten kysyvästi mummiinsa.


»Kannattaa varautua, noin käy joka kerta, kun palaat sudesta ihmiseksi. » Mummi sanoi ja Denis jännittyi. Joka kerta? Eikö tämä jäisikään tähän? »No niin. Suvussamme on monta sataa vuotta sitten kiertänyt susien verta. Siksi suvussamme on lukuisia ihmissusia. Meidän kohdallamme kuitenkin on käynyt niin, että varsinainen ihmissusigeeni on hypännyt kahden sukupolven yli ja siirtynyt sinuun. Siksi isäsi ja minä emme ole ihmissusia, mutta sinä olet. Luulin sen käyvän ilmi vasta myöhemmin, yleensä se tulee kun täyttää 15. Sinulla se kuitenkin selveni jo aikaisemmin, joka vaikuttaa oudolta. Siihen voisi olla selityksenä sekin, että lähistöllä on tapahtumassa jotain, jotain mikä saa ihmissusia tulemaan. Oletko nähnyt muitakin kaltaisiasi Denis? »Mummi kysyi selostuksensa lopuksi.

Denis nyökkäsi, muistaen sudet metsässä. »Viime yönä seurasin metsään koiran jälkiä, mutta se taisikin olla ihmissusi. Siellä oli niitä vaikka kuinka.» Denis selitti. Mummi nyökkäsi. »Sitten olen luultavasti oikeassa. » Mummi sanoi vilkaisten kelloa. »Sinun lienee kuitenkin parasta valmistautua kouluunlähtöön tältä päivältä. Muista, olet sama Denis, kuin ennenkin. » Mummi sanoi. »Ainiin!» Denis huudahti ja loikkasi ylös. »Ben, Kristian, Nora ja Fanny!» Denis oli jo lähtemässä yläkertaan, kun mummi pysäytti hänet. »Rauhoitu nyt, me hoidamme sisaruksesi Pennyn kanssa, mene nyt syömään aamiasta, ettet myöhästy.» Denis nyökkäsi kiitollisena ja hiippaili keittiöön. Penny-täti oli ehtinyt tekemään tytölle aamiaisenkin, miten sekin oli mahdollista. Denis söi suurehkon leivän kiitollisena ja haki koululaukkunsa. Ben tuli yläkerrasta, hän oli ilmeisesti syönyt siellä, Penny-tädin ansiosta. Denis tunsi itsensä syyliseksi, kun ei ollut muistanut veljeään. Ben vain hymyili. »Penny tekee hyvää ruokaa.» Poika sanoi ja Denis nyökkäsi. Ja hän ei ollut koskaan saanut kiitosta.

Tälläkertaa Denis oli ajoissa. Kerrankin. Koulun piha oli miltei tyhjä. Ben oli sopinut tapaavansa kavereidensa kanssa koulun rajoilla, missä välituntivalvojakaan ei yleensä käynyt. Taas oli jokin jekku pojilla mielessä. Denis istahti koulun penkille odottamaan tunnin alkua, tämä oli harvinaista. Aikaa oli reilusti. Denis mietiskeli eilisiä asioita, eikä huomannut Dania, joka istuuntui tytön viereen. »Hei.» Poika sanoi ja denis hätkähti vetäytyen kauemmas. Dan virnisti. »Näytät väsyneeltä, nukuitko huonosti?» Dan kysyi muka huolestuneesti. Denis ärähti. »Ihankuin et tietäisi!» Denis huudahti ja tuijotti poikaa. Dan näytti viattomalta. »Tietäisi mitä?» Dan ei kuitenkaan kyennyt enää peittelemään virnettään.

Samassa vesi-ilmapallo läjähti Deniksen takaraivoon. Tyttö kääntyi hämmentyneenä katsomaan sen viskaajaa ja sai toisen naamaansa. Kun tyttö sai vedet pyyhittyä naamastaan, oli Dan jo muutaman metrin päässä ja tarttunut Beniä paidan rintamuksesta ja nostanut pyristelevän pojan ilmaan. Pojan kaverit olivat pinkoneet kauemmas. »Mistä syystä sinä heittelet itseäsi vanhempia tyttöjä vesi-ilmapalloilla?!» Dan ärisi ja ravisteli Beniä. »Anna olla. Hän on veljeni.» Denis ärähti. Dan kääntyi katsomaan ihmeissään Denistä ja sitten jälleen Beniä. Poika siristi silmiään ja tuijotti oudosti Beniä hetken aikaa. »Sitä suuremmalla syyllä. » Dan sihahti ja paiskasi pojan asfalttiin. Ben ei kuitenkaan näyttänyt loukanneen. Denis, joka olisi normaalisti auttanut veljeään vain vilkaisi tuota halveksuen, tuhahti ja kääntyi kannoillaan katsellen märkiä vaatteitaan.

Dan vetäisi tytön nurkan taakse ja painoi vasten seinää. »Mitä nyt taas?!» Denis ärähti. Dan nosti sormen tytön huulille. »Hyss. » Poika vilkaisi taakseen. »Meillä on ongelma. Veljesi on myös ihmissusi. Ja koska sen näkee noin selvästi jo siitä, että hän on ihminen, se tarkoittaa ettei mene kauaakaan, kun hän muuttuu. Hänet pitäisi pitää kaukana ihmisjoukosta. » Dan sihahti. Denis vilkaisi kulman taakse.
Ben oli keskellä ihmismassaa, kertoi jotain kovaan ääneen.

Kello soi tunnille. Dan vilkaisi kerran Denistä ja lähti juoksemaan tunnille. Denis jäi seisomaan siihen aloilleen, kunnes tajusi pihan tyhjenneen. Tyttö ryntäsi hirveää vauhtia ylös ja köksän luokkaan. Dan ei ollut samalla tunnilla. Denis oli helpottunut, mutta tajusi samalla olevasa hieman pettynyt. Köksänopettaja näytti olevan ihmeissään siitä, että Denis kerrankin oli ajoissa. Denis sai tehtäväkseen perunamuussin.

Tyttö ei kyennyt keskittymään tunnilla lainkaan. Hän haki kellarista perunoita ja tuli valinneeksi kaikkein huonoimmat sellaiset. Sittem viellä matkalla ylös tyttö kompastui ja perunat levisivät käytävälle. Tyttö keräsi ne nopeasti sankoon ja kipitti luokkaan. Kukaan ei ollut huomannut. Tyttö melkein unohti pestä perunat, josta seurasi nuhteita. Tyttö sai potut pestyä, ja harjasi niitä liian kauan. Denikselle tuli kiire niiden kanssa. Tyttö antoi niiden olla aivan liian vähän aikaa kypsymässä, ja muussattuaan ne muussi näytti ihan hyvältä. Kuitenkin, syödessään sitä ryhmänsä kanssa Denis sai osakseen ärsyyntyneitä mulkaisuja. Kaikille siinnä ryhmässä jäi nälkä. Deniksen muussi oli niin muhkuraista, ettei sitä halunnut syödä kukaan, ei Denis itsekkään. Muut saivat muista pöydistä muussia, mutta Denikselle ei jätetty mitään. Opettaja oli alhaalla syömässä. Koska he olivat saaneet ruuan köksän tunnilla, ei heidän tarvinnut syödä alakerrassa. Tunnin päätyttyä Denis sai vain moitteita muilta. Tytölle oli jäänyt nälkä, mutta omapahan oli vikansa. Denis huokaisi ja lähti välitunnille.

Pihalla tyttö huomasi jotain. Benin. Ben oli kyllä suuressa porukassa. Muttei suosittuna. Poika tuijotti itseään vanhempia poikia kauhuissaan. Suuri joukko oppilaita oli kerääntynyt pihalle ringiksi seuraamaan tapahtumia. Denis työntyi ihmismassan ohitse. »Anna veljeni olla.» Tyttö tiuskaisi. Poika pudotti Benin alas ja kääntyi hitaasti Deniksen puoleen.

»Mitäs kissimirri tulee siihen sähisemään?» Poika hekotteli. Taisi olla seiskaluokkalainen hänkin, vain varsin iskokoinen, ja jäänyt luokalleen pari kertaa. Denis ärähti. Tyttö tunsi ruumiinsa alkavan värähdellä jälleen. Kaikki tapahtui hetkessä: Dan oli juossut piirin keskelle, tarttunut Denikseen ja kiidättänyt tytön kulman taakse hetkessä. Denis tunsi ympäristön muuttuneen kovin mustavalkoiseksi.

Tyttö ei kuitenkaan kyennyt enää pidättelemään itseään. Tuo ryntäsi talon taakse ja juoksikin äkisti jostain metsiköstä keskelle koulun pihaa. Oppilaat pakenivat kauhuissaan. Keskellä pihaa seisoi enää se iso poika ja ben. Ben kirkaisi. Poika heitti Benin sivuun, lähemmäs Denistä. Tytön syötäväksi kai. Denis murisi, ben huusi pelosta, mutta tyttö loikkasi pojan yli. Deniksen katse oli nauliutunut poikaan. Tyttö murisi ja asteli lähemmäs. Poika perääntyi pelokkaana. Denis loikkasi valtavalla loikalla pojan päälle ja kaatoi hänet maahan. Denis murisi lähellä pojan kasvoja. Poika huusi pelosta. Dan ilmestyi jostain, muttei ehtinyt tehdä mitään, kun Denis ehti jo puremaan poikaa kädestä. Veri tihkui ja poika huusi kuin hyeena. Sitten kuului terävä napsahdus. Denis tajusi purreensa pojalta käden poikki. Poika huusi kivusta, mutta Denis ei halunnut lopettaa.

Samassa tyttö vinkaisi. Hän tunsi terävät hampaat niskassaan ja tunsi kuinka häntä vedettiin pois. Denis halusi tapella vastaan, muttei kyennyt. Tyttö raahattiin metsään, jossa tuosta päästettiin irti. Dan tuijotti tyttöä silmät kiiluen. »MITÄ SINÄ OIKEIN AJATTELIT!!! HYÖKÄTÄ NYT NOIN VAIN IHMISEN KIMPPUUN!!! TAJUATKO OLLENKAAN KUINKA VAHVA OLET SUTENA?!!!» Dan räyhäsi. Denis painoi korvansa luimuun ja vikisi hiljaa ja anteeksipyytävästi. Tyttö oli painanut häntänsä koipiensa väliin ja murhanhimo oli jo laantunut. »A-anteeksi. M-m-mutta...Hän kiusasi...Beniä...» Tyttö kuiskasi. Dan murahti ja kääntyi kannoillaan. »Tule.» Dan sanoi terävän käskyn. »M-mutta...Entä koulu? Ja Ben?» Denis kysyi liikahtamatta. »Ala tulla!» Dan ärähti kääntyen Deniksen puoleen. »Minä olen tämän alueen ihmissusien johtaja. Ja sinunkin olisi viisasta totella, sillä jos päätät olla kuulumatta laumaan olet minulle sama asia kuin vihollinen. Ja lienee sanomattakin selvää mitä teen vihollisille?» Dan murisi tytölle. Denis vinkaisi. »Mutta sinä sanoit Benin muuttuvan lähiaikoina! Ehkä tänään!» Denis vinkaisi. Dan puisteli päätään. »Minä en kestä sinua, tekisi mieli hyökätä kurkkuusi kiinni, mutten tee sitä. Mene ja hae sitten veljesi, jos hän sinulle niin tärkeä on. » Dan ärähti ja katosi samassa metsään. Denis ei ehtinyt sanoa mitään. Tyttö päätti todella hakea veljensä. Tuo juoksi kohti koulua, mutta tajusi erään hankalan asian. Jos tyttö muuttuisi ihmiseksi, olisi hän ilkosen alasti. Eli Benin luokse pitäisi mennä sutena. Denis ärähti ja meni varovasti koulun muurin luokse. Pihalla oli ambulanssi. Poika, jolta Denis oli purrut käden poikki makasi paareilla, ilmiselvästi muutenkin vahingoittuneen oloisena. Ben seisoi sivummassa. »Se oli susi! Valtava! Se hyökkäsi päälleni!» Poika selosti. Denis murisi hiljaa itsekseen. Ben seisoi tarpeeksi sivussa... Denis juoksi nopeasti pojan luokse, tarttui veljeään paidanhelmasta ja lähti raahaamaan poikaa metsään. Ben huusi. »Tuolla se on! Tuo sama hiekanvärinen susi hyökkäsi kimppuuni!» Se isokokoinen poika huusi ja hoitajat huudahtivat. Joku soitti poliisille. Denis raahasi Benin metsään kovaa vauhtia. Ben huusi. Denis kuitenkin murisi pojalle, joka tajusi lopettaa huutamisen. Paras olikin. Poliisi se tästä viellä puuttui. Mutta samassa ben näytti muuttuvan. Pelokkaasta uhmakkaaksi. Poika pysähtyi väkisin. Denis murahti ja jatkoi Benin kiskomista, mutta tunnisti väreilyn, joka pojasta lähti. Ben näytti hämmentyneenä. Hetkessä poika oli kuitenkin muuttunut.

Deniksen edessä istui vaaleanharmaa pörröinen sudenpentu, joka tuijotti häntä. »Ihan rauhassa, Ben.» Tyttö rauhoitteli poikaa. »De-de-denis? Mi-mitä tämä on?» Ben kysyi pelokkaana. »Mi-minähän...Si-sinähän olet susi!» Ben jatkoi pelokkaana. Denis huokaisi ja kertoi mumminsa selostuksen veljelleen. »I-ihanko totta? Olenko minä susi? Ihan oikea ihmissusiko?» Benin äänestä kuului, ettei poika meinannut uskoa tätä todeksi. »Valitettavasti.» Denis mutisi. »Mitä! Miten niin valitettavasti? Tämähän on huisia! Tosi makeeta!» Ben huudahti ja pyöri ympäri hetken aikaa. »En malta odottaa että pääsen kertomaan tästä kavereille!» Ben huudahti onnellisen kuuloisena.

»Et saa kertoa kellekkään.» Denis ja Ben kääntyivät katsomaan. Dan oli saapunut paikalle. »Etkä sinäkään, Denis.» Dan sanoi ja katsoi sitten Beniin. »Olen Dan. Sinun, ja sisaresi, sekä tämän alueen muidenkin susien johtaja. » Dan kertoi Benille ja mulkaisi sitten Denistä. »Ja sinunkin olisi hyvä muistaa se.» Denis vinkaisi. »Tulkaa.» Käsky oli lyhyt ja terävä. Denis ja Ben lähtivät tassuttelemaan Danin perässä hiljakseen.

---

He saapuivat aukiolle. Suuri, vihreä nurmi tuoksui ihanalle ja aurinko kimalteli kastepisaroissa lehdillä. Ja koko aukio oli täynnä susia. Denis arvasi jo mitä tulemaan piti. »Okei, tässä ovat laumamme uudet jäsenet, Denis ja Ben. Ovat sisaruksia.» Dan kertoi laumalleen. »Tässä ovat Colen, Poco ja Karecho.» Dan esitteli. Colen oli keskikokoinen, valkoharmaa, ilkikurisen näköinen susi. Poco oli sangen pienikokoinen ja nuoren näköinen, miltei valkoinen, pörröinen susi. Denis veikkasi häntä suunnilleen Benin ikäiseksi. Karecho oli hieman tummamnharmaa, kuin Colen, mutta muuten aivan saman värinen, tosin Denis olisi laittanut vaikka päänsä pantiksi, että Karechon turkissa oli ruskeaakin säväys, jos olisi nähnyt värejä. Kolmikon vieressä olivat Isen, Thaleo, Cal, Surwa ja pari muuta sutta, joiden nimet Denis unohti heti. Ben loikki heti tekemään tuttavuutta, mutta Denis jäi etäämmälle(joka joidenkin laumalaisten mielestä näytti olevan harmi).

Hetken kuluttua aurinko meni pilveen ja tuuheiden puunlatvojen takia näytti siltä, kuin olisi tullut yö. Heidän viereiselleen kalliolle ilmestyi hahmoja. Danin kurkusta pääsi varoittava murina. Toinen susilauma oli ilmaantunut kalliolle. Nämä olivat kuitenkin erillaisia. Kaikki sudet olivat hyvin suurikokoisia, pikimustia, ja mikä oudointa. Kaikilla oli punaiset silmät, jotka näyttivät hohtavan pimeässä. Laumasta huomasi selvästi, kuka oli johtaja. Suuri naarassusi seisoi muiden edellä, ja tuijotti suoraan Denikseen. Denis painoi korvansa luimuun. Suden tuijotus oli piinaavaa. Johtajasudella oli lisäksi päällään jonkinlainen nahka. Denis ei ymmärtänyt sen tarkoitusta, kuin vasta hetken kuluttua.

Susi muuttui ihmiseksi. Tai..Ei ihmiseksi. Se ei ainakaan haissut ihmiseltä. Eikä ollut alasti. Olento oli pitkä ja hämmentävän vaalea. Sillä oli ihmishahmossaankin punaiset silmät. Mustat, kiharat hiukset laskeutuivat puoliväliin sen selkää. Ja olento oli kaunis! Aivan äärettömän kaunis.

»Dan, etkai sinä minua ole unohtanut?» Hunajainen ääni sanoi ja Denikseltä kesti hetki tajuta, että ääni kuului sille mykistävän kauniille olennolle. Dan murisi. »Se on vampyyri. » Dan telepaattasi jokaiselle ryhmänsä jäsenelle, sillä kuuli kyllä, millaisia ajatuksia noiden päässä liikkui. »Ja samalla ihmissusi.» Dan vastasi jatkokysymyksiin. Vampyyri katseli Danin laumaa ilkikurinen ilme kasvoillaan.

Denis ei ehtinyt edes räpäyttää silmiään, kun jo vampyyrinainen oli alhaalla. Nainen tuijotteli laumaa ja hymähti sitten. »Jo on surkeaa sakkia.» Vampyyri sanoi ja hetkessä oli oman laumansa luona jälleen. Nainen nauroi häijysti ja muuttui hetkessä takaisin susihahmoonsa. Lauma näytti olevan hyökkäämässä, mutta juuri silloin aurinko näytti tulleen takaisin. Säteet loistivat taas aukiolla ja silmänräpäyksessä oli vampyyrisusilauma kadonnut metsän pimentoihin.

»Paras lähteä.» Dan sanoi ja se oli enemmän käsky, kuin toteamus. Lauma lähti vähin äänin pois aukiolta ja lähti juoksemaan metsään. »Kuka se..Hän oli?» Colin kysyi heidän juostessaan. »Hän oli...entinen tyttöystäväni.» Dan vastasi, ja pojan äänestä kuulsi häpeä. Muutama henkäisi.
»Oletko sä seukannut vampyyrin kanssa!?»
»Poco, turpa umpeen.»
»Joo, mut sori, Dan varoittaa meitä aina vampyyreistä ja onkin sitten itse seukannut semmosen kaa. »
»Poco, Dan kuulee kaiken.»
»Oho, hups! Sori Dan! Ei ollu tarkoitus...»
»Ei vai?» Colin naureskeli.
»No ei! Oo hiljaa!»
»TURVAT TUKKOON JA PÄÄ UMPEEN. Ei tuota jaksa kuunnella.» Dan ärähti ja Colin ja Poco hiljenivät hetkessä.

---

Ben näytti siltä, ettei tajunnut mistään mitään. Eipä kyllä Deniksenkään tajuamisen laatu kovin kehuttavaa ollut. Tyttö oli melkeinpä yhtä hukassa, kuin Ben. »Kuinka pitkälle me juostaan?» Ben marisi. Dan ei vastannut. »Hei, Dan?» Ben yritti uudelleen. Poika ei saanut vielläkään vastausta, joten päätteli kyselyn olevan sopimatonta ja painoi päänsä alas uikuttaen hiljaa. »Kertoisit nyt pennulle jotain, ei se ymmärrä viellä.» Dan huokaisi. »Selvä, me juoksemme 'pesälle'.» Dan lausui sanan 'pesä' sen kuuloisesti, että se luultavasti tarkoitti muutakin, kuin pelkkää hiekaan kaivettua sudenpesää. Ben näytti siltä, että olisi halunnut tietää lisääkin, mutta Thaleo mulkaisi pentua siihen sävyyn, että kannattaisi pitää turpansa tukossa. Laumalta ei kestänyt kauaakaan päästä 'pesälle.' Se oli suuri niitty, jota reunustivat kalliot ja metsä. Kalliot olivat täynnä luolia ja keskellä niittyä oli pieni lampi. »Kaunista.» Denis huokaisi. »Ei kauaa, jos Karen laumalaisineen pääsee tänne.» Dan sanoi ja kaikki tajusivat automaattisesti Karenin olevan se punasilmäinen johtajasusi toisesta laumasta. Denis huokaisi. Tyttöä väsytti kamalasti. »Jospa menisit nukkumaan? Joku ehdotti ja Denis käänsi päätään. Valkoharmaa susi seisoi Deniksen vieressä. Colen. Denis pudisteli päätään ja viittasi Beniin pään nyökäytyksellä. »Kyllä pennut pärjää. Tulisit nyt...» Colen maanitteli. Dan luimisti korviaan, muttei sanonut mitään. Denis haukotteli makeasti. »Selvä. Taidan tulla.» Colenin mieliala nousi kertaheitolla ja uros loikki Deniksen ympärillä, kuin pentu. Colen johdatti Deniksen erään puun varjoon, jossa oli sopivan viileää. Denis venytteli ja kävi pitkäkseen sulkien silmänä. Colen kävi vähän matkan päähän.

Ben oli jäänyt keskelle aukiota. Paikka oli valtava! Poika huomasi siskonsa painuneen nukkumaan jonkin toisen suden kanssa ja kallisti päätään. Samassa Ben tunsi jonkun loikkaavan päälleen. Hän ulvahti ja kääntyi nopeasti ympäri. Naurava Poco seisoi pojan takana. »Säikähdit!» Poco hekotteli. »Enkä! Mä vaan esitin pelästynyttä! Sun vuoksi!» Ben valehteli nolona. »Eeetkä.» Poco virnuili ja koitti loikata uudelleen Benin päälle, joka sävähti kauemmas. »Mennäänkö uimaan? Tänään on kuuma päivä.» Poco kysyi ja venytteli. Ben vilkaisi lampea. »Tuonnekko?»
»Minne sitten?»
»Ruohikolle.»
Poco nauroi. »Sä olet ihan hassu!»
»Enkä ole!»
»Olethan.»
»Empäs.»
»Yhtä hassu kuin Karecho.»
»Onkse hassu?» Ben vilkaisi epäilevästi vakavan oloista sutta.
»Ei. Vika vedessä nuolee toisen takamuksen!» Poco ryntäsi kohti lampea.
»Hyi hitto, Poco!» Ben nauroi ja säntäsi toisen perään. Ben oli nopea. Poika ohitti hetkessä Pocon, jonka ilme muuttui hämmentyneeksi. Sen jälkeen Ben loikkasi veteen. Se oli ihanan lämmintä. Poika kuuli molskahduksen Pocon loikatessa perään. Benin tullessa pintaan Pocoa ei näkynyt missään. Ben alkoi huolestua. Poika huomasi Calin, Surwan ja Isenen, jotka istuivat vähänmatkan päässä lammesta. »Hei! Auttakaa! Poco hukkuu! » Ben ulvahti, mutta kukaan susista ei liikahtanutkaan. »Oikeasti!» Ben haukahti ja Cal käänsi laiskasti päätään. Surwa virnisti. »Kaipa tuokin kakara oppii joskus Pocon tuntemaan.» Surwa naureskeli. Samassa Ben vetäistiin veden alle. Ben alkoi räpiköimään, mutta jokin piteli poikaa hännästä. Samassa Ben vetäistiin pintaan ja Pocon naureskeleva nassu ilmestyi näkyviin. »Nyt säikytin sut kyllä kunnolla!»
»Se oli kelju temppu!»
»Eipäs, sun ois pitänyt tajuta se!»
»Mutta et tee noin enää ikinä!»
»En lupaa mitään. Ja mistä sä sait hatun?»
»Hatun?»
»Niin. Vihreä väri ei sovi sulle.»
Ben vilkaisi ylös ja huomasi jonkin tosiaan roikkuvan päästään. Poika koitti ravistaa sitä pois Pocon ulvoen naurusta vieressä. Lopulta 'hattu' tipahti Benin päästä. Lumpeenlehti. Aikun mukavaa Poco!

Ben hyökkäsi Pocon niskaan kiinni. Siitä syntyi leikkitappelu, joka loppui lyhyeen, kun Dan tuli viereen katsomaan. »Poco, kiusaatko sinä uutta laumalaista?» Danin suupielet nykivät hieman. »En, mä vain annoin sille tervetuliaiskasteen.»
»Vai niin.» Dan virnisti. »Kastelekkin se sitten kunnolla.»
Dan nauroi ja lähti lammelta kävelemään, vilkaisten Deniksen ja Colenin suuntaan. Mihin Colen pyrki?